torstai 19. tammikuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Mieheni bongasi kirjapinossani kirjan, joka herätti historiasta kiinnostuneen mutta ei romaaneja lukevan huomion. Sanoin, ettei se ole "sellainen" historia kuin arvelin hänen luulleen. Mutta kirjan luettuani voisin todeta, että kyllä, se on juuri "sellainen" historia.

Tamminen onnistuu kokoamaan itsenäisyytemme ajan puoleentoistasataan sivuun omalla omintakeisella tyylillään. Hän ei kuvaa vallankäyttäjien tekemisiä eikä jahkaa poliittisista kysymyksistä, vaan kertoo tapahtumat haastattelemiensa henkilöiden omien tarinoiden kautta. Tarinat, jotka kirjailija on mukaan valinnut ja nasevalla tavallaan teksteiksi muotoillut, etenevät vuodesta 1917 vuoteen 2016, tärkeät tapahtumat ja vuosiluvut noteeraten.

Riemastuttava ratkaisu, joka toimii. Jos Suomen historiaa ei lainkaan tuntisi ennestään, luulen, että jonkinlaisen kokonaiskuvan tästä saisi sellaisenaan. Mutta koska meistä useimmat tietävät ainakin peruskäänteet, ihmisten tarinat tuovat niihin herkullisen, inhimillisen lisän. Ne saavat muistelemaan omia kokemuksia ja aiempia tietoja, liikuttavat ja naurattavat. Kuten vaikka ulkomaanavusta kertova juttu vuodelta 1947:

"Me saatiin Amerikasta laite, jolla kuivataan kynsilakkaa. Se ei toiminut, kun siinä oli erilainen töpseli, mutta ei meillä ollut kynsilakkaakaan."

Sodat ja niiden jälkeinen aika ovat kirjassa vahvoja, luonnollisista syistä. Jo nelikymppisten kasvot olivat uurteiset, ja kansa tottui niukkuuteen. Pula-ajasta vuonna 1950 kertoo eräs haasteteltu:

"Mitään näitä nykyisiä bonus- ja plussakortteja äiti ei huolinut. Hän sanoi, että hän eli jo sen oman korttiaikansa silloin sodan jälkeen."

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen... Myös urheilu on tärkeää. Jos selvisit Miedon sadasosasekunnin häviöstä hengissä vuonna 1980, ei paikkasi ollut sairaalassa, totesi eräs tuon ajan lääkäri. Jääkiekon maailmanmestaruus on totta kai mukana, samoin euroviisuvoitto.

Kuten ovat 
myös Nokian nousu ja kännykät, ydinvoimalaonnettomuus Venäjällä ja lähimmät naapurit muutenkin sekä kansainvälistyminen ja EU. Uudempiinkin ilmiöihin Tamminen suuntaa huomiota, mistä plussaa, koulukiusaamisesta yksinäisyyteen ja nettiaikaan. Tamminen osaa asetella sanansa humoristisesti, mutta tarkennan, ettei hän tee vakavista asioista pilaa, kunhan kertoo lakoniseen tapaansa. Lukija saa päättää suhtautumisensa itse. Pieni kirja on nopea lukea; jälkimaku on riemukas, hieman liikuttuneen haikea. Tällaista se on ja on ollut, meillä suomalaisilla!

P.S. Mikä suomalaisen historian tapahtuma on ollut kirjailijalle itselleen merkittävin? Sen kuulimme Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tapahtumassa* 18.1., jossa Tammisen kirja oli yksi framille päässeitä. Vastaus on häkellyttävä ja tirskauttava, mutta ei sille oikein uskalla nauraa, sillä sehän voi olla totta. Niin Tammisen tyylistä! Mainittu tapahtuma on Lahden MM-hiihtojen doping-skandaali.

Kenelle: Historiaa huumorilla kestäville. Suomalaisuuden kertausta kaipaaville. Nopeaa fiksua luettavaa hakeville.

Muualla: Ytimekäs tilannetoteamus riittää, sanoo Tuijata, joka nauttii Tammisen tyylistä.

Petri Tamminen: Suomen historia. Otava 2017. Kansi: Piia Aho.

* Esiintyjänimet Kirja vieköön -tapahtumassa, josta raportoivat laajemmin ainakin Riitta ja Kirsi, olivat vaikuttavat: Lavalla nähtiin Tammisen lisäksi Jörn Donner uutuuskirjallaan Suomi Finland sekä Anu Partanen pohjoismaisen hyvinvointivaltion analyysillaan verrattuna amerikkalaiseen "vapauteen" (juuri ilmestynyt suomennos: Pohjoinen teoria kaikesta). Molemmat taitavia esiintyjiä, joita oli ilo katsella ja kuunnella. Huippuvieraat olivat juuri elämäkertansa julkistanut Tellervo Koivisto ja häntä kauniisti ja yleisöä viihdyttävästi haastatellut Tarja Halonen. Koiviston urasta ja avioliitosta kuulimme monta nasevaa tarinaa ja näimme koskettavia kuvia upeasta naisesta eri-ikäisenä, eri tilanteissa. Presidentinpuolison oma ura on ollut merkittävä, aina naisten asemaa puolustava ja ehdottomasti muistamisen ja muistelemisen arvoinen: hän on yksi niitä naisia, jotka ovat raivanneet tietä meille jäljessä tuleville. Edelleen rouva Koivisto on terävä ja huumorintajuinen, minkä uskon käyvän ilmi myös Anne Mattsonin kirjoittamasta elämäkerrasta. Seuraava Kirja vieköön! on Savoy-teatterissa 15.2. Mukana tuolloin muun muassa Merete Mazzarella ja Mikko Rimminen. Olen takuulla paikalla.


tiistai 17. tammikuuta 2017

Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla

Olen aika ylpeä itsestäni, kun selätin Eskelisen kirjan suomalaisen proosakirjallisuuden historiasta, lähes 600 sivua. Kirja ei siis ole "historia", vaan "historiasta." Eskelinen kertoo näkemyksiään alkaen aina Mikael Agricolasta (ABC-kiria, 1543. Nimellä tuskin on tekemistä nykyisen liikenneasemaketjun kanssa.) aina vuoteen 2012 saakka. Samalla lukija saa kertauksen Suomen historian tärkeimmistä käänteistä Ruotsin vallan ajasta nykypäiviin.

Kirjallisuutta en ole opiskellut, joten olen sillä tavalla korruptoitumaton aiempiin kirjallisuustutkimuksiin tai sen tapaisiin nähden - kun en ole lukenut yhtään - enkä tunne alan termejä, joita tietenkin tutkijan kielenkäytössä vilisee. Päättelin oudot sanat kontekstista tai jätin vain surutta huomiotta, kuin lukisin vierasta kieltä, mutta silti koen saaneeni kirjasta paljon tietoa ja näkemystä. Ja yllättävää kyllä, suuresti iloa, monta naurunhyrskähdystä. Eskelisen reipas kannanotto ja luettava kieli (jos termejä ei lasketa) pitivät kiinnostusta yllä, luonnollisesti kiinnostavan aiheen lisäksi. Viihdyttävää, kerta kaikkiaan!

Eskelinen on sitä mieltä, että monesta suomalaisen kirjallisuuden ala-aiheesta puuttuu "kunnon tutkimusta". Ja sitä myöten myös kunnon kokoava esitys aiheesta, jos oikein tulkitsin. (Eikä hän tosiaan väitä tämän sellainen olevan, tähdennän.) Mutta näillä on pärjättävä, mitä on, ja modernin kielensä (paskanjauhanta-tyyppiset termit minäkin ymmärsin) ja nykyilmaston suosimien kärjekkäiden mutta selkeiden mielipideilmaisujen ansiosta tämä voisi hyvin olla vaikka alan oppikirja. Teos kattaa kuitenkin koko historiamme suomenkielisenä kansana ja nostaa esiin nimiä, joista harva on koskaan kuullutkaan.

Kirjaesittelyt ovat yksi kirjan herkullisimmista anneista. Eskelinen referoi yleisölle (ja hänen mukaansa myös monelle tutkijalle) tuntemattomampia kirjoja komeasti ja kiinnostavasti. Vaikka hän keskittyy enemmän kirja-alaan ja sen pohtimiseen, mitä on julkaistu ja mitä ei ja miksi, kuin yksittäisiin kirjailijoihin, saa lukija paljon äärettömän mielenkiintoista tietoa myös noista varsinaisista tekijöistä, jotka ovat tehneet sen, mistä kerrotaan - kotimaisen kirjallisuuden.

Kirjanjulkaisun historiaa Suomessa Eskelinen kuvaa ja myös suomii kovin sanoin. En käy kertaamaan tapahtumia, mutta miehen mukaan julkaisupäätökset keskittyivät liikaa muutaman harvan käsiin 1900-luvulla, etenkin sen puolivälistä eteenpäin, jolloin Tuomas Anhava vaikutti monen suuren kustantamon ja kirjallisen julkaisun taustalla.

"Tuomas Anhavan kirjallisuushistoriallinen ja -tieteellinen tietämättömyys paistaa korkealta ja valitettavan vaikutusvaltaisena..." 

Tavislukijana en piittaa siitä, ymmärtääkö joku kustantaja modernismin käsitettä vai ei (ja mitä se edes on?), mutta tämä tuntuu olevan Eskelisen kynnyskysymyksiä. Ymmärrän, että tutkijalle luokittelu on olennaista. Lukija lukee vain hyviä tai huonoja kirjoja. Anhavan moittimiseen kirjailija käyttää sivukaupalla tilaa, mikä tuntuu hieman hämmentävältä. Samoin intohimoisen negatiivinen suhtautuminen vaikkapa Antti Hyryyn. (Itse luin Uunin zeniläisenä teoksena - muuraa tiilen, muuraa tiilen, muuraa tiilen... - ja arvostan omaperäistä otetta.) Ehkä kielteisistä paukuista osan olisi voinut panna "hyviksi" kelpuutettujen kuvaukseen, ajatellen kansan (jota edustan) sivistyksellistä puolta. (Ja muutenkin pidän parempana nostaa hyviä kuin lyödä "huonoja".)

On hienoa lukea teräviä nostoja Eskelisen tärkeiksi (ja hyviksi) katsomista kirjoista. Jos Alastalon salissa ei saisi armoa, menisin ja vaihtaisin lukuharrastuksen vaikka käytettyjen maitotölkkien keräilyyn. Mielipiteitä toki yksittäisistä kirjoista ja tekijöistä voi ja saa olla, ja niitä on hauska mutta myös avartava lukea. Noinkin voi ajatella!

Mutta Eskelinen ei perusta vain mielipiteille, vaikka kirja on niitä täynnä. Hänen tietämyksensä suomalaisesta kirjallisuudesta on häkellyttävä, kunnioitettavan syvä ja laaja. Kirja kannattaa liittää kotikirjastoon, jos kotimainen kirjallisuus taustoineen kiinnostaa. Myös Kirjabloggareiden 101 kirjaa -hankkeeseen siitä saa mukavasti taustatietoa. En kuvittelekaan omaksuneeni kaikkea yhdeltä lukemalta, vaan tätä täytyy tutkia rauhassa, ehkä osia sieltä täältä silloin tällöin.

Kuten sanottu, kirja ei ole The Historia. Se ei ole kaikenkattava, ei puolueeton eikä missään nimessä neutraali. Ja esimerkiksi viihdekirjallisuus jää lähes pois, mikä harmitti minua. Mutta tietoa ja sivuja on silti jo niin paljon, että rajausta on ymmärrettävästi ollut pakko tehdä.

Informatiivisyydessään, kiinnostavuudessaan ja viihdyttävyydessään todella antoisa luettava. Pidin myös kirjan ulkoasusta; kansikuva on komea ja pehmeä lievekansi helppo käsitellä.

Kenelle: Suomalaisen kirjallisuuden rakastajille, kustannusmaailmaa seuraaville, merkkiteoksista tärppejä hakeville, tutkijatermejä säikähtämättömille, ronskeja mielipiteitä sietäville.

Muualla: Anita Konkka ei malttanut nukkua. Muista blogeista en löytänyt paitsi Eskelisen omasta monoblogista. Soisin kommentteja enemmänkin!

Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Siltala 2016. Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä.

Kuuntele Eskelistä kertomassa kirjastaan Suuren hesalaisen kirjakerhon podcastina.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Manninen on asunut ja työskennellyt toimittajana useita vuosia Kiinassa. Maassa vallitsi yhden lapsen politiikka vuosina 1980-2015, ja siihen Manninen pureutuu tietokirjassaan, jonka Jörn Donner valitsi vuoden 2016 Tieto-Finlandia-voittajaksi.

On ällistyttävää ja suorastaan käsittämätöntä, miten lähes puolentoista miljardin hengen kansaa pystytään hallitsemaan niin tarkalla tasolla kuin kirja kertoo. Kiinalaisten perinteinen auktoriteettiusko, yhteiskunnan hierarkkisuus ja mitä ilmeisimmin, myös ponteva ja paneutunut organisointi tekivät mahdolliseksi perheiden yksityiselämän intiimeimpiin asioihin puuttumisen viranonmaisten taholta vuosikymmenien ajan.

Perheen perustamista säädeltiin, ehkäisykeinoja (ja siinä sivussa petipuuhien tiheyttä) vahdittiin, jopa naisten kuukautisrytmiä seurattiin haukankatsein, jotta ilman virallista lupaa ei lapsia pääsisi alulle. Tarkoitus oli hyvä: tehdään lapsia vain sen verran kuin maa pystyy kohtuudella elättämään. Luvattoman lapsen ja hänen perheensä taival tehtiin hankalaksi tai mahdottomaksi monenlaisin rangaistuksin, joista tärkein oli virallisen henkilöllisyyden epääminen. Ilman papereita ei päässyt kouluun, ei edes junaan, ja perhe saattoi joutua luopumaan vähäisestäkin omaisuudestaan sakkojensa maksamiseksi.

Käytännön toteutus merkitsi monelle perheelle käsittämättömiä kärsimyksiä, johti salailuun ja mikä pahinta, suuren tyttövauvojen joukon kummalliseen katoamiseen. Poikalapsi oli toivottu, sillä perinteen mukaan poika hoitaa vanhat vanhempansa aikanaan, mutta tytöt olivat ongelma. Ultraäänitutkimukset mahdollistivat sukupuolen selvittämisen raskausaikana, mikä johti terveiden tyttösikiöiden abortointeihin ja syntymään päässeiden vauvojen tappamiseen. Abortteihin pakotettiin jopa yhdeksännellä kuulla olevia äitejä, jos tämä ei luvattoman raskautensa kanssa onnistunut piiloutumaan maaseudulle, kuten osa teki. Varakkaammat saattoivat maksaa sakkonsa ja/tai lahjoa viranomaiset lapsiluvan saadakseen.

Mannisen kirja on tiivis, aiheeltaan tiukasti rajattu ja palasteltu lyhyisiin lukuihin. Toimittajan taidoilla se on kirjoitettu selkeästi ja ymmärrettävästi, reportaasimuotoon, joten sitä on helppo lukea - jos aihetta ei oteta huomioon. Teos perustuu haastatteluihin ja tositarinoihin, mikä tekee siitä erityisen toden ja koskettavan. Nyt ei puhuta teoriatasosta, vaan käytännöstä. Kirja on oikeastaan matkakirja, kirjailijan omine huomioineen ja kommentteineen kiinalaisesta arjesta. Se sisältää myös kuvaliitteen.

Selkeä, kansantajuinen ja koskettava kuvaus yhdestä maailmamme omituisimmasta, miljardeihin ihmisiin vaikuttaneesta jättimäisestä yhteiskunnallisesta "ihmiskokeesta". Jonka tuloksista Manninen esittää surullista faktaa: oliko kaikki tuon kärsimyksen arvoista?

"Liikuttava ja riipaiseva", sanoi Donner. Eipä juuri lisättävää.

Kenelle: Maailmaa ymmärtämään yrittäville. Kiinaan tutustuville. Ihmisistä ja perheistä kiinnostuneille. Silmiä avaavaa etsivälle.

Muualla: Lukemisen arvoinen teos, kaikille, sanoo Pieni kirjasto. Hemuli pitää kirjan ehdottomana vahvuutena sitä, että se kertoo tavallisten ihmisten tarinoita. Lukija tulee taas vähän viisaammaksi, arvioi Tuulin viemää. Kirjat kertovat -blogi ei pystynyt lukemaan liikuttumatta, vaikka lasten tekemisestä puhuminen hankkimisen sijaan mietitytti. Lukutoukka-Krista sanoo kirjan kertovan aiheesta ainutlaatuisella tavalla. Antaa valtavan määrän tietoa kiinalaisen yhteiskunnan synkimmistä puolista, sanoo Kirjasähkökäyrä. 

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Atena 2016.

Mannisen Peking-blogi

Helmet-haaste 2017 kohta 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.


perjantai 13. tammikuuta 2017

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Lainasin kirjastosta kirjan, jonka nimessä on vähintään neljä sanaa (Helmet-haasteen kohta 18), koska ystävällinen kirjastoväki oli laittanut haastekirjoja komeasti esille ikkunahyllyille Kannelmäen kirjastossa. Ihan nimen takia lainasin. Ei ollut huono, jos ei huippukaan. Viihdyttävä kyllä!

Nimestä ja aiheestaan - juutalaistavan mukaan perhe viettää kotonaan seitsemän päivän suruviikkoa vanhan isän kuoltua - huolimatta vakavan äärellä ei olla. Perhe on eripurainen, kolme aikuista poikaa ja yksi tytär keskenään kovin erilaisia, omat kuvionsa ja/tai perheensä jo rakentaneita, leskiäiti silikoneineen muistuttaa niin ulkoasultaan kuin räväköiltä kommenteiltaan enemmän pornoleffan tähteä kuin surevaa leskeä, ja lasten puolisot mahdollisine lapsineen äimistelevät joukon jatkona. Vietä sitten tällä porukalla viikko samojen seinien sisällä.

Sotkuahan siitä syntyy. Tappeluiksi asti äityviä riitoja, loukkauksia ja tölväisyjä, joista normaali ihminen loukkaantuisi ikihyviksi, mutta tässä perheessä ne vaikuttavat olevan tavallista kauraa. Miespuoliset uhoavat, naisilla on omat agendansa.

Ehkä naurattaa siksi, etten itse ikinä uskaltaisi käyttäytyä henkilöiden tavoin. Ja ärsyttää siksi, että sukupuolityypittely on niin pitkälle vietyä - ja kaikki ihmiset ovat niin kauniita! Kertojana toimiva veljessarjan keskimmäinen, Judd, on kilteimmästä päästä, eikä hänkään aina kiltti (komea toki). Mutta ei hänellekään soisi tuota kohtaloa: mies löytää ihanan vaimonsa sängystä esimiehensä kanssa. Se siitä ikuisesta rakkaudesta. Juddin maailma romahtaa, ja sopivasti alkava suruviikko vie miehen lapsuudenkotiin perheensä pariin.

Kestääkö perhe viikkoa samojen seinien sisällä toisiaan tappamatta? Vai löytyykö yhteisymmärrys ja auvo? Kepeää mutta piristävän ilkeää luettavaa hetkiin, jolloin ei halua aivoja rasittaa. Kirjasta on tehty samanniminen leffa, joka on näköjään saanut arvosteluissa tähtiä pari kolme. Kolme antaisin kirjallekin, sen ilkeilevän huumorin, napakan tyylipuhtaan otteen ja omalaatuisen tilanneasettelun vuoksi. Uskottavuudesta en edes puhu, koska tämä ei ole sellainen kirja. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, eikä sanomaa tarvitse tilannekomedian rivien välistä jaksaa etsiä.

Kenelle: Helppoa mutta ei noloa huumoriluettavaa hakeville. Viihtyjille.

Muualla: Maija teki castingin elokuvaan; sitä ei harmi kyllä noudatettu. Minnaa nauratti.

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Suomennos J. Pekka Mäkelä. Karisto 2011.


maanantai 9. tammikuuta 2017

Petri Vartiainen: Miehen ryhti

Opena olo ahistaa. Ainakin Vartiaisen kirjan Aria, joka opettaa äidinkieltä teineille, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. Teini-ikä, viralliset opetussuunnitelmat ja opettajan unelmat törmäävät rajusti todellisuuteen, johon tuovat leimansa perheiden pahoinvointi ja oman perhe-elämän vaatimukset.

Onko ihme, että Aria ahistaa, kaiken tuon keskipisteessä. Kun mukaan lisätään työpaikan muutosvastarintajäärät ja kuntien kustannuspaineet, on soppa sellainen sekameteli, ettei mies tiedä, mihin keskittyä, vaan yrittää selvitä kaikesta.

Eihän siitä mitään tule. Arilla on hyvä tarkoitus, mutta ympäristö ei siitä piittaa. Mies ui vaatimusten meressä ja pysyy pinnalla miten parhaiten taitaa, saa happea vain hetkittäin. Opetustyö on vaativaa eikä tunteja lasketa. Ari ei päästä vaikeuksissa olevaa oppilasta juttelemaan kotiinsa illalla - jossa on pienet lapset ja väsynyt vaimo - ja katuu sitä myöhemmin. Mutta kyyniseksi tulee lukijakin: olisiko se auttanut.

Entinen opetusmaailma kiltteine ja kuuliaisine oppilaineen on historiaa. Karttakepit ovat lahonneet, kuten uusi kollega Tapio huomauttaa. Netti ja älypuhelimet ovat mullistaneet kaiken, samoin perheiden suhtautuminen lapsiinsa, mikä on muuttunut dramaattisesti viimeisten vuosikymmenien aikana. Yksilöinä rakastetut ja huomioidut jälkeläiset eivät tyydy tylsyyteen, vaan kaipaavat viihdettä. Tai toisessa laidassa sinnittelevät saadakseen edes välttämättömät elintarpeet tyydytettyä, jos vanhempien sosiaalinen tilanne on katastrofi.

Aria painostaa myös vaimo, joka haluaa lisää lapsia. Vaikka on sitä mieltä, että mies ei anna tarpeeksi aikaa nykyisillekään, koska miehen ajatukset ja ajan vievät oppilaat. Vaimon logiikkaa on hieman hankala seurata. Samoin Arin itsensä, joka tuntuu kärsivän koko ajan, osaamatta päättää, kumpaan panostaa: perheeseen vai työhön. On hienoa omistautua työlle ja olla kunnianhimoinen. Ja on hienoa kasvattaa perhettä. Mutta jos tärkeysjärjestys on tehtävä, kuten aina on, kuka muu voisi päätöksen tehdä hänen puolestaan? Ja onko valittaminen ja vanhan haikailu tehokas tapa parantaa asioita? Katkeruus on käsinkosketeltavaa.

"Opettaja ei tuoksu tulevaisuudelle, hän on kirpputorilla myytävä käytetty deodorantti, likaisimman loukon haivenia pullollaan."

Opettajan työn haasteita en vähättele. Haistattelut ja haukkumiset kuuluvat ilmeisesti jokapäiväiseen arkeen. Kuka sellaista jaksaisi jatkuvasti työpaikallaan, mutta opettajien on pakko. Opekaverien kokemuksia kuunnelleina en edes ymmärrä, kuka moista epäkiitollista ammattia jaksaa, sen komeasta perustarkoituksesta huolimatta. Kasvatamme tulevaisuuden ihmisiä. Mutta työtä rajoittavat niin monet tekijät, joita Vartiainen kuvaa, että homma nykyisillä reunaehdoilla tuntuu mahdottomalta.

Tosin on pakko sanoa, että sama pätee moneen muuhunkin työhön. Komeat strategiat, tavoitteet ja budjetit eivät nouse katsomaan kokonaiskuvaa pidemmällä aikavälillä. Myös uudistumisen vaatimukset koskevat kaikkia työelämässä puurtavia. Ari ymmärtää, että vanhoilla opeilla ei voi enää toimia ja yrittää uudistaa omaa opetustaan, mutta on silti täysillä mukana moittimassa maailman muuttumista. Ehkä tämä juuri on työelämän ongelma ja sitä myöten koko Suomen: kaikki tietävät, että jotain tarttis tehdä, kun entinen ei enää toimi, mutta kukaan ei tiedä, mitä.

Äidinkielenopettajana Ari hakee lohtua kauniista sanoista ja riimeistä. Hän lainailee sitaatteja ja ihailee Petri Tammisen selkeää suomen kieltä, ja tammismaista sanomisen tapaa voi kirjassakin kuvitella huomaavansa, pyrkimystä yhdistää älyllisyys kauniiseen tekstiin ja huumoriinkin, joka tosin jää katkeranoloiseksi. Kirjailijan kieli on huoliteltua, sanomiset mietittyjä, lauseet huolella muotoiltuja. Jopa liikaa, niin että teksti tuntuu ajoittain paperiselta eikä solju luonnollisen oloisesti. Lukeminen töksähtelee, sanoja on pyöritelty vieraalta tuntuviin asentoihin omaperäistä ilmaisua hakiessa. Etenkin dialogeissa on epäuskottavuutta. Mutta myös oivaltavuutta löytyy:

"...tietämättömyys on ihmiselle luontevin osaamisalue, sitä hän käyttää tiuhimmin."

Ehdotonta hyvää on se, että kirjoittaja opettajana tuntee alan, josta kirjoittaa, ja omakohtaisuus tuo vakuuttavuutta. Olen varma, että hänen kollegansa saavat kirjasta paljon, ainakin vertaistukea. Myös Arin kuvaus henkilönä on onnistunut: arkielämän sankari, joka ei ole sankariainesta, vaan inhimillinen; mies joka mokaa enemmän kuin menestyy. Lohdullista muillekin työelämässä hämmentyneille. Vaikka mielenkohotusta kirja ei tarjoa. Vaimon opettajaisän osuudet olivat minusta ylimääräisiä ja vetivät tarinaa turhaan mennyttä kohti; aikaperspektiivi tuli selväksi muutenkin.

Miten saada kauniiden sanojen säihke loistamaan oppilaisiin saakka? Tai edes saada oppilaat pysymään tunnilla ja jotenkin elämän syrjässä kiinni? Kuilut ovat liian suuria, tuntuu kirjailija sanovan. Todellisuus ja suunnitelmat eivät kohtaa. Elämme suurta murrosaikaa, jossa piirtoheitinkalvot ovat muuttuneet nettisovelluksiin, ammoin kirjoitettu reaaliaikaisuuteen, toimenkuvat tässä hetkessä toimimiseen ja jatkuvaan joustamiseen. Revitään siitä! Vartiainen repi asiantuntevan puheenvuoron tämän päivän työelämästä, eikä sellaisia todellakaan ole liikaa.

Kenelle: Opetustyössä sinnitteleville. Työhönsä turhautuneille. Yläkoululaisten vanhemmille. Työhönsä uppoutuvien puolisoille.

Muualla: Kirsi kokii ahaa-elämyksiä ja mainitsee muun muassa kirjan surumielisen ja masentavan tunnelman. Mari a:lle lukukokemus ei noussut erityiseksi. Sanomaromaani, tuumaa Tuijata ja summaa hienosti: "Näin Pisa-ihmeen pitkät varjot saatetaan päivänvaloon".

Petri Vartiainen: Miehen ryhti. Otava 2016. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haasteessa kohtaan 17: Kannessa on sinistä ja valkoista.



sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kirja vieköön -arvonnan voittajat

Tiedän kyllä, että on olemassa arvontasovelluksiakin, mutta jotenkin hauskemmalta ja konkreettisemmalta tuntuu arpoa näpräämällä lappujen kanssa. Eli tulostin vastaukset perinteisesti Lemminkäisen lippalakkiin, josta onnettarena toimiva mieheni nosti voittajalaput.

Ne osuivat seuraaville:

Kirja vieköön -sarjaliput itselle ja kaverille voitti nimimerkki Äitee

Antti Tuomaisen Mies joka kuoli -kirjan voitti Minna Vuo-Cho

Laura Gustafssonin Korpisoturin saa Meri, ja

Sanna Tahvanaisen Pikkumusta menee Jaanalle.

Onnea voittajille! Laitoin teille sähköpostia.

On muuten enää puolitoista viikkoa ensimmäiseen Baba Lybeckin Kirja vieköön -iltaan, joka on 18.1. Savoy-teatterissa. Seuraavat illat ovat 15.2. ja 15.3. Baba on kirjaihminen henkeen ja vereen ja tehnyt tapahtumien eteen hurjasti töitä, joten illoilta on lupa odottaa intohimoista kirjapuhetta ja elämyksellistä kokemusta, kiinnostavien vieraiden seurassa.

Täällä jutellaan Baban kanssa kirjablogeista.




perjantai 6. tammikuuta 2017

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Japanilaisen Ogawan kirjailijan ura on ollut pitkä, mutta syksyllä saimme ensimmäisen suomennoksen (ainakaan en löytänyt haulla muita?), hänen suosituimmasta kirjastaan. Se on kaunis, haikea kertomus taloudenhoitajasta ja hänen asiakkaastaan, muistisairaasta matematiikan professorista. Miehen muisti riittää vain 80 minuutiksi, ja sen jälkeen on kaikki jälleen uutta.

Miten pelottavaa ja hämmentävää on oleminen tuossa tilanteessa, voi vain kuvitella. Oma mummoni dementoitui ennen loppuaan, ja anoppi on siirtymässä kurjan nopeasti samaan tilaan. Mutta professori ei ole edes vanhus, vaan hänen muistamattomuutensa on alle viisikymppisenä tapahtuneen auto-onnettomuuden seurausta.

Kirjailija käsittelee asiaa japanilaisen hienotunteisesti - häveliäästi, sanoo suomalainen. Kunnioitus on käsinkosketeltavaa taloudenhoitajan suhtautumisessa asiakkaaseensa, johon hänen työnantajansa on hänet lähettänyt. Taloudenhoitaja on herkkä aistimaan tunnelmia, suorastaan nöyrä. Kun professori saa tietää, että naisella on kymmenvuotias poika, hän vaatii tätä tuomaan pojan mukanaan, ettei pojan tarvitse olla yksin. Ja vaatii heitä syömään kanssaan.

"- Ei tule kuuloonkaan, että aikuinen mies syödä maiskuttaa nälkäisen lapsen katsellessa. Jos Juuri joutuu odottamaan kotiin saakka, hän saa päivällistä vasta kello kahdeksan aikoihin. Sellainen ei käy! Se olisi sekä hyötysuhteeltaan heikkoa että moraalisesti väärin. Kahdeksalta lasten kuuluu olla jo vuoteessa. Eikä aikuisilla ole mitään oikeuttaa riistää lapsilta nukkumisaikaa. Koko ihmiskunnan syntymästä alkaen on ollut niin, että lapset kasvavat nukkuessaan! Tällainen vastalause tosin tuntui tieteellisesti heikosti perustellulta, etenkin kun sen esitti entinen matemaatikko. Joka tapauksessa päätin pyytää johtajalta, että minun ja poikani ruokalasku vähennettäisiin palkastani."

Pojan ja professorin suhde on mutkaton, kuten lasten kanssa tapaa olla. Mielellään lukija ajattelee, että lapsista huolehtiminen on jokin ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, jota ei edes dementia heilauta. Olisipa niin. Saati niin, että tarjottu ruoka maksetaan vapaaehtoisesti, kuten taloudenhoitaja tekee, vaikkei sitä kukaan odota tai muista!

Professori kiinnittää jatkuvasti muistilappuja vaatteisiinsa muistaakseen edes perusasiat. Nuo laput ovat hänelle elintärkeitä. Taloudenhoitaja ymmärtää sen, pitää laput kunnossa miehen omituisesta lappuisasta ulkoasusta huolimatta ja hyväksyy työantajansa sellaisena kuin tämä on. Ja vielä enemmän: huomaa tämän viisauden ja ottaa siitä oppia. Kun professori opettaa poikaa, äiti on kiitollinen.

Kolmikon välit ovat muodolliset, mutta keskinäinen luottamus vahva. Sairauden kaltaisille luonnonvoimille he eivät voi mitään, ja kaikki tietävät sen. Kirja tarjoaa pienieleisesti viisautta, joka hiljaisuudessaan erottuu huutomerkkinä nykyisessä mediahälyssä, jossa jokaisen on tuotava itseään esille, ajettava vain omaa etuaan ja mollattava muita pärjätäkseen. Ogawa kertoo täysin päinvastaista tarinaa. Ehkä olemme juuri nyt sellaisen tarpeessa. Ehkä siinä on kirjailijan suosion salaisuus?

Pidin kirjasta ja sen sanomasta. Vaikka ärsyynnyin tuosta loputtomasta kiltteydestä ja nöyryydestä (luulen, ettei se Japanissakaan mene ihan näin). Mutta kun näkee niin paljon sanoja ja kuulee puhetta toiseen suuntaan, ote tuntuu virkistävältä. Miksemme välillä voisi liioitella näinkin päin? Vähän vieras, mutta levollinen, viehättävä ja haikea tarina.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja. Tammi 2016. Suomennos Antti Valkama.

Kenelle: Mediadraamaa karttavalle. Matematiikkaa rakastavalle. Vihapuheen vastustajalle. Hiljaisen viisauden ystävälle.

Muualla: Ullaa japanilaisten kirjojen tiivis ilmaisu, näennäinen minimalistisuus ja hiljainen maailma mykistävät. Sympaattiseksi kirjaa kuvailee Lumiomena. Liikuttava, rauhallinen ja eleetön, sanoo Kirja vieköön -riitta k. ja kaipasi enemmän tapahtumia. Maija Kirjojen keskellä piti valtavasti. Lämmin, kaunis ja sieluun osuva, sanoo Krista Lukutoukan kulttuuriblogissa, vaikkei matematiikasta innostunutkaan. Myöskään mari a ei numeroista innostu. En minäkään, mutta kirjan voi lukea muustakin näkökulmasta. Mummo matkalla sanoo, ettei matematiikka latista lukunautintoa. Pienen kirjaston Katri suosittelee kepeää, lämmintä ja sydämellistä luettavaa kaipaaville. Vähän turruttava, mutta lohdullinen, sanoo Lukuisan Laura. Pitää yllättävän tiukasti pihdeissään keveydestä huolimatta, sanoo Opus Eka.  Kauniisti kirjoitettu, sanoo Tuulevi.

Samalla korkkaan Helmet-haasteen 2017 ja täppään kohdan 40: kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. Sopisi myös kohtaan 37: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta. Ja sen myötä kohtaan 48: kirja aiheesta, joka täyttää kahden haastekohdan kriteerit. Tai kohtaan 23: käännöskirja, tai 20: kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö. Tai sankaritarinaan, kirjablogeissa kehuttuun kirjaan tai matematiikkaa osaamattomille kohtaan kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

P.S. Uuden vuoden arvontaan voi osallistua vielä tänään ja huomenna!