torstai 14. maaliskuuta 2024

Kotimaisia miestarinoita: Mooses Mentula, Markku Pääskynen

Viime vuonna tuli hämmästyksekseni luettua ensimmäisen kerran huomattavasti vähemmän miesten kirjoittamia romaaneja kuin naisten, joten paikkailen muutamalla maininnalla kirjoista, jotka ovat miesten kirjoittamia mutta joissa on myös miespuolinen päähenkilö.

Mooses Mentulan teksti kulkee miellyttävän vaivattomasti, toisin kuin hänen hänen päähenkilönsä Vilhon elämä. Köyhän kodin poika Vilho on sopivan ikäinen sotaan, kun tarina alkaa, ja huonosti käy, sillä hän vammautuu. Morsian Elsa on katsottuna ja työpaikkakin Toiviokosken kauppalan ison yhtiön palveluksessa, joten näillä eväillä Vilho päättää hammasta purren pärjätä. Ura kehittyy kyllä, samoin perhe, mutta yksi suuri este on. Tuhansien tavoin Vilho on palannut sodasta huumekoukussa, josta on vaikea pyristellä irti. 

Tuskaisaa on seurata miehen kivuliasta työntekoa ja addiktion voimaa. Jonkinlaista toivoa tuo Vilhon kiinnostus lukemiseen ja etenkin kirjoittamiseen; ehkä siitä löytyisi yksi pelastusköysi? Olisikohan mahdollista päästä rankasta ruumiillisesta työstä paperihommiin?

"Eino nosti etusormensa pystyyn ja jatkoi: - Sie olet vielä tehtaalla töissä, mutta paremmilla kuin perustyöläisen palkoilla, vaikka Työmiestä poltatkin. 

Vilho ei saanut ällistykseltään heti sanaa suustaan, mutta kakisteli sitten: - Siun pitäisi mennä sirkukseen tai ryhtyä salapoliisiksi. Eino naurahti, mutta vakavoitui pian.

 - Yhen jutun mie vielä haistoin. Sie syöt vieläkin niitä perkeleen kipupillereitä."

Realismin ystäville ja sotamuistoista kiinnostuneille sujuva ja eheä tarina ajasta, jolloin kaiken hyvän uskottiin suomalaisilla olevan vielä edessä - ja usein olikin. 

Mooses Mentula: Toiviokoski. WSOY 2023. Päällys Martti Ruokonen. 

Kuvat Finna ja Varkauden museot, mistä arvelen paperitehtaan ympärille syntynyttä Varkautta Toiviokosken inspiroineeksi paikkakunnaksi - tai yhdeksi niistä.


Markku Pääskynen yleensä vaikuttaa ja suorastaan pelottaa kirjoillaan, mutta tällä kertaa ei ihan: vaikka hän kirjoittaa tavalliseen tapaansa hienosti ja harkituin lausein, itse tarina jäi kaukaiseksi. Keskiössä on kaksi pariskuntaa, tarinaa kertoo Onni, joka pohtii Aliinan kanssa heidän ystäviään Tuomasta ja Mariaa. 

Nämä käyttäytyvät kummallisesti; he saattavat kadota yllättäen ja ilmoittamatta tai muuttaa pitkiksi ajoiksi ulkomaille, milloin minnekin. Rahaa ei puutu, joten he ovat vapaita tekemään mitä haluavat. Onni ja Aliina ovat tottuneet vuosien mittaan parin tapoihin, mutta tuleeko jossain kohtaa vastaan raja, jota uskollisinkaan ystävä ei enää halua tai voi ylittää? 

Ystävyyden anti ja ehtoja on pakko pohtia perusteellisesti, ja ainakin Onni oppii itsestään jotain uutta. Tämä on kirjan tärkein viesti, tulkitsen, tajuamatta sen antiikkiperinteen viittauksia, joista HS:n arvio puhui. Johtuvatko Onnin parhaana ystävänään pitämän Tuomaksen outoudet mielen sairaudesta vai silkasta itsekkyydestä, jonkinlaisesta rahavallan sokaisusta ja sen myötä irtautumisesta maan pinnalta - tunteesta, jolloin on oikeutettu mihin vain ja pystyy mihin vain?

Kiinnostava aihe, periaatteessa mutta Tuomaksen psyykeen ja muun muassa runsaisiin unijaksoihin en osannut eläytyä. Kertojasta eriytetty pääkohde, Tuomas, tuntuu olevan liian tavoittamattomissa. Onnia on helpompi ymmärtää, mutta hänen roolinsa jää pieneksi.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi 2023. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.




tiistai 5. maaliskuuta 2024

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Monikerroksinen, sanoo Stephen King kirjan kannessa. On se, ja lisäksi pidin syvälle menevästä henkilökuvauksesta ja siitä, että poraudutaan tähän aikaan; jostain syystä aikalaisromaaneita tulee kohdattua harvemmin kuin menneistä tai tulevista kertovia. 

Vaikka kirjaa sanotaan trilleriksi ja tarinaan sisältyy jännitystä ja väkivaltaakin, se tuntuu silti enemmän (psykologiselta) romaanilta kuin varsinaiselta jännäriltä. Vaikka on kevyempi ja huomattavasti helpompi luettava kuin 2014 ilmestynyt dickensiläinen Valontuojat. (Ymmärsikö muuten kukaan Valontuojissa niiden horoskooppijuttujen merkityksen? 

Keskeisenä toimijana on ympäristöaktivistien ryhmä nimeltä Birnamin metsä, jonka nimi juontuu Shakespearen Macbethista. Shelly ja Mira ovat erottamaton kaksikko, ryhmän kantavat voimat, jotka taistelevat luontokatoa vastaan ja ihmisen omavaraisuuden puolesta istuttamalla syötäviä kasveja, osan ryhmälle, osan myytäväksi.

Rahapula vaivaa silti, ja kun he tutustuvat miljardööriin, Robert Lemoineen, ryhmälle avautuu mahdollisuus alkaa toimia ammattimaisemmin. Asiaan liittyy eräs uusiseelantilainen kansallispuisto ja maanvyörymä: sen liepeillä olisi ryhmälle tarjolla sopivan syrjäinen maatila kasvatuksilleen ja olemiselleen. Jos se suostuu tarjottuun diiliin - epäilyksiä on ilmassa runsaasti jo ensi tapaamisesta.

”- Kyllä minä sanoin kuuluvani kollektiiviin. Mutta voin vaikka vannoa, etten sanonut sen nimeä. – Etkö? Hän vilkaisi Lemoinea tas. – En, hän sanoi. – Olen itse asiassa ihan varma. En maininnut porukkamme nimeä. Kyllä minä sen muistaisin. – Mitäpä päättelet siitä? – No varmaan... että me ollaan googlailtu toisiamme.

Lemoine hymyili epäsuoralle tunnustukselle. – No, hän sanoi, - kyllä se oman nimen googlaamisen voittaa. Miraa nolotti, ja sen peittääkseen hän painoi suun kiinni ja katsoi miestä paheksuen: - Minkä takia sinä haluat Birnamin metsästä tietää?”


Puitteet ovat
herkullisen jännittävät ja suomalaiselle eksoottiset. Henkilöiden motiiveja ja erilaisia suhtautumistapoja niin luontoon kuin rahaan on kiinnostava lukea. Niin kiinnostava, että kirja sujahti vauhdilla loppuun, joka tulee vastaan liian nopeasti. Ja rysähtävänä yllätyksenä, vaikka lukija tietääkin enemmän kuin Mira ja muut keskeiset henkilöt. Trilleripiirrettä tuo se, ettei kuolemantapauksilta matkan varrella vältytä, yksi sellainen jo alkupuolella uhkaa jopa koko ryhmän olemassaoloa.

Mutta enempiä paljastelematta, vauhdikasta ja kiintoisaa luettavaa hyvänä käännöksenä, viihteellistä mutta ei höttöistä. On mahtava saada nähdä Eleanor Catton Helsingissä toukokuussa HelsinkiLitissä!

Eleanor Catton: Birnamin metsä. Siltala 2024. Suomennos Tero Valkonen. Kansi Pauliina Nykänen. 



sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Karo Hämäläinen: Alex

Viikon kohokohta oli maan virallinen vallanvaihto, kun Alexander Stubb nousi presidentiksi vakuuttavin menoin ja hienoin puhein niin väistyvältä kuin uudelta presidentiltä ja eduskunnan puhemieheltä. Koin hetken juhlalliseksi ja olen samaa mieltä kuin HS:n lukijapalstalla joku, joka ehdotti presidentin virkaanastujaisten päivää vapaapäiväksi. Ainakin kahden kauden jälkeen se saisi olla, sillä niitä on harvoin ja kansa olisi ansainnut saada seurata tilannetta rauhassa - eikä hätäisesti toisella silmällä vilkuillen (kuten itse tein) tai kokonaan työn estämänä. Sitouttaisi ja yhdistäisi kansaa, arvelen. Mutta itse asiaan eli Alexiin:

Karo Hämäläinen teki kirjan perustan, jota sitten viilattiin yhdessä. Sen ansiosta muistelma tuntuu henkilökohtaiselta, kuin suoralta puheelta lukijalle. Stubbin oma ääni on läsnä joka sanassa. Se tehtiin Stubbin siirtyessä päivänpolitiikasta ulko- ja pääministerin pestien jälkeen Euroopan investointipankin johtajaksi ja CMI:n hallituksen puheenjohtajaksi. 

Teos on vauhdikas ja täysipainoinen muistelma vauhdikkaasta ja täysipainoisesta elämästä kirjoitushetkeen saakka. Kansainvälinen politiikka on Stubbin laji, se tulee kristallinkirkkaaksi hänen tarinassaan lapsuudesta opiskeluihin, EU-vaikuttajaksi ja korkeisiin virkoihin, joista hän "joutui luopumaan" siirtyessään Suomen päivänpolitiikkaan. Urapäätökset hän teki toki itse, mutta lukija saa ymmärtää, että kansallinen politiikka oli tavallaan pakollinen näyttö ja velvollisuuden suorittamista enemmän kuin sisäisen palon toteuttamista ("bara kris efter kris"). Mutta kun isänmaa kutsuu, sanoo hän. 

Luulen kyllä mukana olleen pyytettömyyden lisäksi uran rakentamista ja näyttämisen halua, eikä se ole huono juttu. On hyvä, että päättäjillä on taitojen lisäksi motivaatiota. Mutta ymmärrän Stubbin turhautumisen sisäiseen suhmurointiin ja etenkin siihen, etteivät tiimityön reilut pelisäännöt maan johdossa toimi, kun jokainen vetää omaan päätyyn, oli se maan ja kansan yhteistyön kannalta järkevää tai ei. Loanheitosta, somelänkytyksestä tai turvallisuuriskeistä puhumattakaan. Presidentin rooli tuntuu sopivammalta miehen osaamiseen ja kiinnostukseen; vaikka päivänpolitiikasta on oltava perillä, ei yhtä kädet savessa kuin hallituksessa. 

Kirja kertaa vaiheet elämän suurimpien merkkipaalujen kautta. Opiskelu Yhdysvalloissa oli niistä yksi, Suzanne-vaimon tapaaminen toinen. Lasten tulo ja suuret urakäänteet seurasivat, mutta teos tuo mukavasti esiin myös ihmisenkokoisia inhimillisiä asioita ja tapahtumia, jotka ovat muovanneet ajattelua ja elämää, lapsuudenkodista ja opiskeluajan juhlimisista liikunnan intohimoon. Ja lukuisat ystävät, työkaverit ja tukijat, jotka ovat tiimityön vankalle puolestapuhujalle ja sosiaaliselle ekstrovertille tärkeitä - heitä on mainittu kiitettävän runsaasti. Mediasuhteet ovat tärkeitä myös, ja niistäkin kuullaan kiintoisia pointteja.

Vauhti hengästyttää lukijaa, niin uran kuin kirjan. Karo Hämäläinen oli juuri oikea valinta tekijäksi, sillä uskon hänen tahtinsa olevan samankaltainen, urheilullinen ja tavoitteellinen, mikä näkyi muun muassa kirjassa Paavo Nurmesta. Stubbin tekemisen määrätietoisuus, energia ja systemaattisuus on vakuuttavaa, samoin perusperiaatteiden pysyvyys. Perustaidot ovat lujat, tietämys, paneutuminen, kansainvälisyys ja kielitaito huippua. Iloa, voittoja ja menestystä on ollut, mutta myös mustia hetkiä. 

Tosin aikaa on kirjan julkaisusta kulunut, ja varmasti uusia ajatuksia muun muassa Euroopan ja maailmantilanteen kehityksestä on syntynyt jo paljon. Kirjan lopun analyysi tulevasta - maailman moninapaisuus, populismin nousu, teknologian kehitys - on kuitenkin edelleen ajankohtainen. Mutta nyt kirjoitettaessa siihen varmaan lisättäisiin isommin ilmastonmuutos, turvallisuus, ehkä myös kapitalistisen talousjärjestelmän eräiden käytäntöjen kyseenalaistaminen. Uudistumiskykyä ja -tahtoa Stubb painotti jo tuolloin, enkä usko sen kadonneen, joten odotan mielenkiinnolla jatkoa. Saattaa olla, että jo kotoa ja kouluissa imetyt opit eivät riitäkään muuttuvassa maailmassa. Mutta näistä ajatuksista saanemme lukea presidenttiajan jälkeen. 

Yksi asia, joka myös on muuttunut: enää ei välttämättä ihailla tehokkuutta ja suorittamista samalla tavoin. Ainakin nuoremmat sukupolvet etsivät usein enemmän mielekkyyttä kuin vaikkapa taloudellista hyötyä tai sekuntikellotusta ja menestymisen merkkejä. Liikunta, uni ja syöminen, jotka Stubb laskee millintarkasti, ovat tärkeitä, mutta hän on vienyt tehokkuuden omalle tasolleen - onneksi hänellä on apuna asiantuntijoita, jotka voivat valvoa terveysvalvonnan pysyvän kuitenkin ihmisen rajoissa. Intohimo on ihmisessä erittäin hyvä asia, kunhan se ei ole pakonomaista suorittamista. Inhimillistä relausta tarvitsee joskus politiikko ja presidenttikin, ja ainakin sen yhden kirjan lukemista viikossa, josta hän on puhunut. Tarkoitan kaunokirjallisuutta, tietoa joutuu työn vuoksi tankkaamaan. 

Millainen ihminen Alexander Stubb kirjan perusteella on? Jo mainittujen adjektiivien lisäksi älykäs, nopea päätöksissään ja omaksumisessaan, epäsuomalaisen itsevarma ja innostuva, kärsimätönkin - hän ei siedä myöhästelyä, PowerPoint-sulkeisia tai paperisia puheita, sillä "jokainen osaa lukea" - ja aito diplomaatti, joka sukkuloi sujuvasti missä tahansa seurassa tai tilanteessa ja osaa varmistaa taustat. Ja jolla on myös periaatteita ja ajatuksia, jotka toimivat yhteiseksi hyväksi. Sitä suurta paloa on hyvä saada käyttöön valtakunnan johtotehtäviin.  

Kiva ja superkiinnostava kirja juuri tähän hetkeen. Tuntui kuin olisin jutellut ihmisen kanssa. Äänestin vaaleissa itse toista ehdokasta, mutta uskon Suomen saaneen huippuosaavan ja motivoituneen - ja tehokkaan - presidentin, josta voimme olla ylpeitä. Eikä urakehitys välttämättä ole tässä, isoja ajatuksia saattaa olla tulossa. Ja tuosta "jokainen osaa lukea" -lauseesta: toivon tämän olevan yksi johtoajatus ja panostuksen kohde, että se pysyisi ja olisi oikeasti totta meillä myös jatkossa. Perustaito, jota ilman kansa ja kansalainen ei pärjää yrittäessään hahmottaa ympäröivää maailmaa ja toimia sen osana.

Kenelle: Yhteiskunnan toimintaa miettiville, poliitiikan päätöksentekoa pohtiville, äänestäneille ja etenkin äänestämättömille, uuteen presidenttiin tutustuville. 

Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex. Otava 2017.

perjantai 1. maaliskuuta 2024

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Jos kaipaat pois kuplastasi ja haluat laajemman näkökulman, tämä teos on siihen nappivalinta. Tarkoitan siis todella laajaa näkökulmaa, ei vain maan, maanosan tai edes maailman tasolla, vaan sellaisella (vaatimattomalla) maailman, ehkä jopa maailmankaikkeuden katsannolla.

Scifi voi olla vaikeaa ja pelottavaa luettavaa, mutta tässä lukija saa nauttia tarinasta, etenkin, jos on yhtään kartalla tai kiinnostunut kiinalaisesta yhteiskunnasta. Kulttuurivallankumous, maanpuolustus, kielletyt kirjat ja ylipäätään tiukka valvonta ja toisinajattelijoiden vaino ovat Ye Wenjien maailmaa. Ye näki lapsena isänsä väkivaltaisen kuoleman ja miettii aikuisena ihmisen pahuutta.

”Kuinka monet ihmisen toimet, jotka useimpien silmissä vaikuttivat täysin oikeutetuilta, olivatkin todellisuudessa puhdasta julmuutta?”

Hän kouluttautuu
huipputieteilijäksi, astrofyysikoksi, joka siirretään valtion tukikohtaan tekemään äärimmäisen salaista tutkimustyötä. Hänelle tehdään tarjous, josta nuori nainen ei voi eikä halua kieltäytyä.

”- Toivon että tartut tähän tilaisuuteen kaksin käsin. Paiski lujasti töitä, niin voi ahkeroida menneet virheesi unholaan. Vastedes sinulta odotetaan vain ja ainostaan moitteetonta käytöstä: et saa puhua etkä tehdä mitä huvittaa, ja sinua rangaistaan ankarasti joka ikisestä taantumuksellisesta teosta.”

Professori Wang Miao
tekee omia tutkimuksiaan muun muassa suprajohtavuuden ja nanomateriaalien parissa, koukuttuu nettipeliin nimeltä The Three Body ja saa erikoisia silmäoireita, joihin lääkäreistä ei ole apua. Ratkaisu on yllättävä ja johtaa siihen, että professori liittyy Tieteen rajaseutu -nimiseen yhteisöön.

”- Nyt ymmärrän, Wang Miao sanoi. – Toisin kuin olette väittäneet, Tieteen rajaseutu ei ole mikään yhdistys, jonka tapaamisissa keskusteltaisiin tieteen perusteorioista. Sen yhteys todellisuuteen on paljon monimutkaisempi kuin olin kuvitellut.
- Päinvastoin. Mielikuvasi johtuu siitä, että Tieteen rajaseudun koskettamat kysymykset ovat paljon lähempänä maanpintaa kuin luuletkaan. ”


Fiksut ihmiset ymmärtävät, että jotain suurta on tekeillä, mutta mitä? Jännitys kasvaa, vaikkei ole tietoa, mistä eri tahojen salaisissa tutkimuksissa on kyse. Varmaa on vain se, että ”tiedepiireissä on viime aikoina tapahtunut asioita...” Wang Miao keskustelee asiasta poliisin, Iso-Shin kanssa. Myös poliisi on hyvin kiinnostunut siitä, mitä on meneillään, sillä tieteilijöillä on ilmennyt kummallisia kuolemantapauksia – itsemurhia?

”- Kansan vapautusarmeijan komentohuoneessa istuu nyt Naton upseereja, ja meidän väkeämmme puolestaan vaikuttaa Pentagonissa. Ota tässä nyt selkoa siitä, kuka helvetti se vihollinen on.
– Kuulostaa hyvin oudolta. Pitääkö tämä kaikki todellakin paikkansa?
– Monet vanhoista taistelutovereistani ovat onnistuneet keplottelemaan itsensä upseereiksi. Heidän kauttaan saan aina kuulla yhtä sun toista.
– Miksei media ole reagoinut asiaan, jos kerran meneillään on jotain näin suurta?”


Hyvä kysymys!
Kyseessä saattaa olla maapallon kansalaisia suurempi juttu, mutta kuka selvittää salaisuuden ja mikä se on?

”Kyllä, koko ihmiskunnan historia on ollut pelkkää sattumaa. Kivikaudelta aina tähän päivään saakka. Ei ainoatakaan suurta mullistusta. Se on ollut silkkaa tuuria. Mutta hyvä tuuri loppuu aina ennen pitkää. Voin vakuuttaa, että se on jo loppunut. Kannattaa varautua henkisesti.”

Nautin vauhdikkaasta, kuivahuumorisesta tarinasta ja mielikuvituksesta, joka on nivottu niin ovelasti faktaan, vaikkapa juuri Kiinan historiasta, että lukijan mieleen nousee pakosti epäily: voisiko tässä olla totuuden siemeniä... Sillä eihän ole ennenkuulumatonta, että kaunokirjallisuuteen on kätketty piilotettuja viestejä ja vihjeitä tosielämästä. Tosin juuri Kiinassa näistä oltaneen erityisen tarkkoja (ristiriidan takiakin kirja riemastuttaa).

Dialogi on
kiinnostavaa, samoin eräät henkilöt, joista etenkin Iso-Shi rosoisuudessaan viihdyttää. Vaikka juttu perustuu fysiikkaan ja tieteeseen, pääpiirteet ymmärtää ilman tekniikan tai fysiikan koulutustakin. Mukana on niin paljon muutakin. Ja jännittävä tieteisromaani, sitä se on, vaikkei hyvän mielen lohdullista luettavaa. Minua riemastuttaa aina kiinalaisten kirjojen lukemisessa myös se, etten ihmisten nimistä yhtään osaa päätellä, onko kyseessä mies vai nainen. Tekee hyvää mahdollisille ennakkoluuloille. 

Kenelle:
Kiinasta kiinnostuneille, tieteen ystäville, ennakkoluulottomille, isosti ajatteleville, fysiikan faneille, omasta arjestaan irti pyrkiville.

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema. (kiina: Santi, englanti: The Three Body Problem). Aula 2018. Suomennos Rauno Sainio. 


tiistai 20. helmikuuta 2024

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä

Romaani lapsen silmin on vaikea laji, mutta Latikka hoitaa sen mallikkaasti. Pieni Kaja kertoo perheestään vuosina, jotka lukijan on helppo sijoittaa kalenteriin monista ajan merkeistä. Niistä suurin ja tunnistettavin on ammustehtaan tuhoisa, paljon kuolleita, orpoja ja loukkaantuneita tuottanut räjähdys Kajan kotiseudulla Pohjanmaalla. 

Kirja on silti fiktiota, sanoo kirjailija. Kajan tädin Amalian menehdyttyä onnettomuudessa perheeseen muuttaa tädin lapsi Poju, omaperäinen pikkupoika, jonka isä kai asuu Amerikassa, on Kaja kuullut. Tyttö on itse vielä siinä iässä, että todellisuus ja kuvitelmat elävät rinnakkain hänen maailmassaan eikä kuolema ole ihan selkeä asia. 

Vielä pienempi Poju uppoutuu perhosten keräämiseen Kajan isän alkuopastuksella kaikella lapsen voimalla ja innolla, jopa samastuu siivekkäisiin. Koska isä on sanonut perhosten olevan viestejä menneisyydestä, mikseivät ne voisi myös muuttaa mennyttä, ehkä juuri sen sekunnin, kun räjähdys tapahtui? 

"Toiveet kutsuivat asioita luokseen, ne olivat todellisuuden ituja, oli Amalia joskus sanonut. Mutta mistä tiesi, mitä toiveista seurasi, kun ne muuttuivat oikeiksi asioiksi maailmassa? Tai ehkä hän siksi juoksi tulta päin, että oli kyllästynyt pelkäämiseen ja vaistosi totuuden jonka oppisi vasta myöhemmin. Jos pakeni, pelko vain kasvoi." 

Kajalla on turvanaan perhe, äiti, isä ja mumma, jota tyttö pitää tulen valtiaana, koska mumma tuntee ukkosen ja salamoiden metkut. Jotenkin Kaja kuitenkin ymmärtää, ettei ihminen voi kaikkea hallita, ja pelkoja nousee esiin paljon kaiken myötä. 

"Ehkä kuolemakin eli jo aina keskellä arkea, jossain tavallisessa asiassa tai teossa tai ihmisessä, kuluneissa muttereissa ja öljyämisessä ja työkaverissa.

Kajan äitikin lähti Amerikkaan käymään, mikä saa tytön miettimään, tuleeko tämä takaisin ikinä tai saapuuko kotiin vauva kassissa, kuten Amalia oli kuulemma tehnyt.

Aika ennen räjähdystä ja sen jälkeen sekoittuvat tarinassa, joka kietoo lukijan lapsen mielikuvituksen maailmaan tehokkaan upottavasti. Tunnelma on vahva ja tiivis, hiljalleen auki keräytyvä juoni yllättävä.

Ammustehtaan onnettomuuden syytä ei koskaan saatu selville, syyksi arveltiin muun muassa pahoin pahaneen latauskoneen vauriota. Kaja "jäi pohtimaan, miksi ihmisten vaivalla rakentamat luomukset menivät pieleen ja niistä tuli jotakin muuta kuin oli tarkoitus, joskus suorastaan vahinkoa aiheuttavia hirviöitä. Usein syy epäonnistumiseen piili pikku virheissä."

Perhoskeräysharrastus on minulle vieras ja outo - ymmärrän, että se on harrastajiensa mielestä enemmän kuin tappamista ja raatojen keräilyä, jolta se lähinnä vaikuttaa. Siitä huolimatta luin kirjaa ihastuneena. Se on pienten yksityiskohtien, ihmisen kekseliäisyyden ja lapsen avoimen mielen ja mielikuvituksen ylistys, joka vie mukanaan hiljaisen kiehtovasti. 

Kenelle: Lapsen näkökulmasta kiinnostuneille, hillityn vahvan kerronnan ystäville, 

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä. WSOY 2024. Kansi Marjaana Virta.



lauantai 17. helmikuuta 2024

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta.

Minusta tuli Volter Kilven ihailija Alastalon salissa -klassikkoa lukiessani. Mutta kuka oikeastaan oli kirjailija, jonka teosten väitetään olevan karmean vaikeita luettavia (ei ole totta) ja mahdottomia ymmärtää (ei ole totta)? 

Sen tiesin, että Kilpi pettyi Alastalon salin (ilmestyi 1933) nihkeään vastaanottoon aikalaisiltaan ja arveli tuotantonsa olevan suunnattu enemmän tuleville sukupolville. Se piti paikkansa: myöhemmin Kilpeä on luettu aivan eri tavoin ja paljon enemmän kuin hänen elinaikanaan (1874 - 1939) ja häntä on pidetty maan parhaana kirjailijana. Hän on tosiaan kunnon elämäkertansa ansainnut, ja sellaisen Laura Kokko teki. 

Kuvittelin kai jotain Aleksis Kivi -tyyppistä köyhää ja nälkäistä taiteilijaelämää, mutta toisin oli Kilvellä. Hän oli sivistyneestä kodista, sai opiskella ja edetä urallaan Helsingin ja Turun yliopistojen kirjastoissa. Hän oli myös hyvin kiinnostunut teatterista, ehdolla jopa Kansallisteatterin johtajaksi. Aikansa tunnettu kulttuurihahmo siis, joka otti mielellään kantaa asioihin. Ajan asioista kuuma oli tietysti Suomen asema ja kielikysymys: suomi vai ruotsi? Kilpi kannatti rauhanomaista rinnakkaiseloa. 

Monessa muussakin hän oli Kokon kertoman mukaan hämmästyttävän moderni ja ajatuksiltaan käytännöllisen selväjärkinen, vaikka hänen romaanitekstinsä on polveilevaa ja mielikuvituksekasta. Kirjastoasioissa hän oli erityisen hyvä organisoija. 

"Mahdollisimman suuren hyödyn saavuttaminen pienimmällä yksityisellä vaivalla ja kustannuksella, eri toimijoiden yhdistäessä voimansa, kuului Volterin ratkaisumalleihin koko elämän ajan. Olihan samalla metodilla pieneen Kustavin pitäjään rakennettu monta isoa laivaa Volterin lapsuudessa." 

Lukeminen oli hänelle "elämän ruokaa", jo pienestä pitäen. Äiti innosti esimerkillään. 

"Volter luki ahnaasti ja leveästi, mihin vain mieli innostui tarttumaan."

Poliittinen tilanne 1900-luvun alussa oli kiivas. Kilpi kirjoitti lehtiin, kirjoitti kirjeitä, piti puheita ja ryhtyi kirjallisuuskriitikoksi - nosti muun muassa ihailemaansa Eino Leinoa -  ja kääntäjäksikin. 

"Volter kaipasi sananvapautta. Sitä ei Bobrikovin hallitsemassa Suomessa ollut. Lehdistö oli heikennetty kuluneiden vuosien sensuuriasetuksilla ja jatkuvilla sanomalehtien lakkautuksilla. --- Volter olisi halunnut paljastaa koko kansalle, mitkä henkiset kääpiöt Suomen kansan tulevaisuudesta nyt päättivät.

Ei siis mitään uutta auringon alla. Hekottelin monessa kohtaa yhtymiä nykyisyyteen, vaikkapa työelämään. Volterin mielestä arvostettiin liian vähän yksilöllistä ajattelua, liikaa "jokapaikanhöyliä: mukavia, tehokkaita ja mukautuvia miehiä, jotka istuivat joka ikisessä komiteassa, saapuivat valmistautumattomina paikalle ja kyhäsivät hetkessä kasaan jonkin tilapäisen mielipiteen." 

"Hänelle nerous merkitsi ennen kaikkea sinnikästä työtä ja rehellistä taistelua oman itsensä perille löytämiseksi ja oman erityisen kykynsä esiin kirvoittamiseksi."

Ja entä tämä: "...ihminen kadottaa yhteyden itseensä kuvitellessaan itsensä maailman herraksi. Tällöin hän päätyy kuin loputtomaan peilisaliin, jossa hän tavoittaa vain valheellisia kuvajaisia omista uskomuksistaan." Mitähän Kilpi sanoisi ilmastonmuutoksesta ja ihmisen herruusluulosta, jäin miettimään. 

Kirja kertoo laajasti hämmästyttävän täyden elämänkaaren, niin uran kuin henkilökohtaisen elämän osalta. Kilpi koki usein yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, nuorena ehkä ujouden vuoksi, myöhemmin tuolloin omaperäisen ajattelunsa, jota kollegat ja kansa (lukijat) eivät aina arvostaneet tavalla, jota hän olisi toivonut. Rahapulakin vaivasi ajoittain, mutta köyhyydessä perhe ei elänyt miehen yliopistouran ja monien toimien ansiosta, vaikkeivat hänen omat kirjansa, tuo sydänveri ja intohimotyö, juuri myyneet. "Volter nimitteli kirjoitustyötään surutapaukseksi tai kirjalliseksi vastamäki-vaellukseksi."

Rakkauteen hän suhtautui romanttisesti, ja perhe oli hänelle tärkeä, vaimo tärkein vaikuttaja. Ensimmäisen vaimon Hiljan kuoltua murtui elämän pohja, mutta onneksi myöhemmin löytyi Gunni. Tytärtään Riittaa hän kannusti, välit olivat lämpimät. 

Lähdeluettelo ja henkilöhakemisto ovat todella laajat. Kokko on tehnyt mahtavan urakan ja huiman monipuolisen sisällön teokseen, josta riittää ammennettavaa. Kuviakin on paljon, mutta etenkin Kilven kirjoituksien siteerauksia, jotka kertovat päähenkilön ajattelusta suoraan ja hänen kirjoitustaidoillaan lukijalle nautittavasti. 

Muhkean koon (yli 700 sivua) vuoksi kirja tuli luettua osissa kaiken muun ohessa, joten aikaa se vei ja runsaasti tilaa yöpöydältä pitkään, mutta kannatti. 

Kenelle: Suomen itsenäistymisen ajan historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille, kirjallisen uran kehityksestä uteliaille, neron määritelmää miettiville, ajatuksia etsiville. 

Muualla: Kokko on paneutunut Kilven kimppuun yhtä intensiivisellä otteella kuin Kilpi kirjoihinsa, sanotaan Kirjavinkeissä. 

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta. SKS-kirjat 2023. Taitto Sisko Honkala. Kannen kuva Atelier Irmelin 1928, Museovirasto. Myös muut kuvat arkistoista ja karttapiirros Kilven kirjeestä. 



sunnuntai 11. helmikuuta 2024

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Kirjailijan uutuus on yllättävän henkilökohtainen: katse kääntyy sisään, itseen ja perheeseen, kun aiemmin kirkasta havainnointia on saatu lukea ympäröivistä asioista ja ilmiöistä. Kirjan nimikin viittaa tähän osuvasti (minkä nokkelasti tajusin vasta nyt). 

Syy löytyy tilanteesta, jossa isäkertojan (nimeltään Harry) perheen taaperolla havaitaan vakava, jatkuvaa huomiota ja hoitoa vaativa sairaus samoihin aikoihin, kun toinen lapsi on syntymässä. Hurja, vaativa kuvio, ja sen tuntemuksista isä kertoo. 

Pikkulapsiaika on kuormittavaa ilman erityishaasteitakin, tiedetään: 

"Ja monet sanoivat, että olivat jatkuvasti väsyneitä, odottivat päivästä toiseen, että saisivat hieman levätä. Ja monet sanoivat, että se oli heidän elämänsä parasta aikaa. Ne olivat samoja ihmisiä."

Kirjoittaminen kantaa ja kyllä, varmaan terapoi. Mistä kirjoittamisen pakosta ja nautinnosta kärsivä kirjoittaisi, jos ei siitä, mikä elämässä juuri nyt on suurinta? Koen kyllä itse, etten lue kirjaa sen aiheen takia, sillä pikkulapsiarki ei ole minulle läheinen asia tässä elämänvaiheessa, vaan luen sen Salmenniemen tekstin vuoksi, tavan tehdä tekstiä, ilmaista asioita. Tarinassa ollaan paljon sairaalassa, ja se on epämukavaa: kuka siellä haluaisi olla, lukijanakaan. Mutta kun tilanne on tämä, niin aiheesta huolimatta. Luen ihan mitä tulee.

Teksti ei petä, sen hienouksia voi ihailla. Selkeyttä ja täsmällisyyttä, kauniilla konstailemattomalla tavalla, joka on Salmenniemelle tyypillinen. Lapsiperheille tai sellaista suunnitteleville en kirjaa silti suosittele, saattaa turhaan tuoda huolestumista ja pelkoja. Vaikka kuinka järjellä tietäisi, että elämässä voi koska tahansa sattua mitä tahansa kenelle tahansa, pelot lasten takia ovat lamaannuttavimmat. Ja myös ilo ja onni ainutlaatuisimmat, mitä voi kokea, ihan vain muistiksi tähän tämäkin puoli. 

Valtava univelka, muutosten tuoma hämmennys, kaikki uusi eikä välttämättä toivottu velloo, painii ja jyrähtelee ja kiertää kertojan mielessä. Se väistämättä näkyy myös tekstissä eräänlaisena hapuiluna, ajatuksen särööntymisenä. 

"On myös jotakin muuta, kimaltavaa, joka väreilee kolmiulotteisen maailman takana. Se on yleensä piilossa, mutta joskus välähtää näkyviin. Sen näkee vauvan katseesta. Sen näkee silmistä, jonka väristä ei vielä voi olla varma, silmistä, jotka eivät ole tottuneet ulkomaailmaan ja valoon. Täytyy yrittää muistaa se. Silti väsymyksen keskellä maailmani on kolmiulotteinen. Välillä se on kaksiulotteinen. Useimmiten sen on harmaa. Välillä se on melkein näkymätön. Minun täytyy keskittyä, jotta pysyn maailmassa kiinni."

Odotan innolla mutta kärsivällisesti kirjailijan tulevia teoksia, julkaisut ovat aina merkkitapauksia.

"Kaikki on samaan aikaan hyvin ja hirvittävää."

Kenelle: Selkeän kauniin suomen kielen ystäville, miehen mielenliikkeistä uteliaille, isän roolia miettiville, perheaiheiden ystäville. 

Muualla: Reader why did I marry him tekee kirjasta huomioita kannen väriä myöten. 

Muuta Salmenniemeä:

Varjotajunta
Uraanilamppu ja muita novelleja
Delfiinimeditaatio ja muita novelleja


Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. Graafinen suunnittelu Mikko Branders, kansikuvat Mikko Rikala.