perjantai 24. maaliskuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Ruotsalainen Martina Haag kirjoittaa humoristisia, vähän romanttisia, liikuttavia ja samaistuttavia viihdekirjoja naisista, sanon syvällä rintaäänellä niiden kahden perusteella, jotka olen lukenut. Ei ihan chick-litiä, mutta sinne päin.

Uutuuskirja kertoo Petrasta, joka on hyvinvoivaa keskiluokkaa: mies Anders on tv-alalla, Petra itse kirjailija. Tukholmalaisella kahden lapsen perheellä on viihtyisä koti, mökki, kotieläimiä ja paha avio-ongelma.

Kun Anders muuttuu oudon etäiseksi, Petra haistaa palaneen käryä, mutta tietoinen tajuaminen kestää pitkään. Koska onhan kaikki hyvin! Pariterapiassa on käyty! Ja Petra sai juuri lahjaksi Andersilta kauniin sydänkorun! Mutta kaikki ei ole hyvin, ja Petran on pakko kohdata asia.

"Sydämeni hakkaa vimmatusti koko ajan ja kehoni on paniikkitilassa, jota se hädin tuskin kykenee hallitsemaan. Minusta tuntuu että jokin tärkeä osa minusta menee rikki hetkellä millä hyvänsä. Sydämeni kipu on todellista."

Haag kuvaa samastuttavan tarkasti ahdistusta, joka Petran valtaa. Kun ei voi nukkua, muttei valvoakaan. Kun ei saa mitään aikaan, mutta on koko ajan pakko tehdä jotain. Kun ruumiin rajat alkavat muuttua näkymättömiksi, eikä mihinkään voi enää luottaa, kaikkein vähiten omiin havaintoihinsa.

Petra hakee ja saa apua, mutta tehokkaimman parannuskeinon hän löytää Pohjois-Ruotsin erämaan yksinäisyydestä. Reipas rouva jättää lapset miehen hoitoon ja lähtee kolmeksi viikoksi mökkivahdiksi tiettömälle ja tietoverkottomalle seudulle.

Kirja seilaa tyylien välimaastossa: olisinko komedia, ihmissuhdedraama vai luontokuvaus? Ihan selväksi se ei lukijalle(kaan) käy, eikä kokonaisuus ole saumaton, tökkäisee välillä. Mutta vaikkei nouse helmeksi, toimii eroahdistuksen kuvauksellaan, on viestiltään rohkaiseva ja helposti luettava. Elämänsä miehen juuri löytäneen ehkä ei kannata tätä lukea...

Tarina saa Lapin mystisissä maisemissa jopa trillerimäisiä piirteitä, mutta ei siitä kuitenkaan trilleriä kehkeydy.

"Olen kuitenkin kuluneen vuoden aikana oppinut, ettei ahdistus ole staattinen olotila. Se tulee aaltoina samalla tavalla kuin onnellisuus."

Kenelle: Nopealukuista viihdettä kaipaavalle. Eron ja pettymyksen kokeneille ja sitä pelkääville. Ja naisille - onhan tämä selkeästi naistenkirja, vaikka vastustan periaatteessa näitä luokitteluja.

Muualla: Kirjan timanttius on raastava menetyksen maku, toteaa Leena Lumi. Täsmäluettavaa eronneille ja petetyille, summaa Annika. Voin kuvitella tämän eron koskettavan lujasti, sanoo Mai. Ullalle muistuivat mieleen Lena Anderssonin kirjat. Vahvasti elämäkerrallinen, paljastaa Maria, ja kertoo kirjailijasta muutakin yllättävää! Kirjaa on luettu paljon muissakin blogeissa.

Martina Haag: Olin niin varma meistä. Atena 2017. Suomennos Riie Heikkilä. (Kannen tekijää en löytänyt, jäikö taas kirjastotarran alle?)

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

"Kyse on vain tunteista." 

Lyhyt lause kuvaa komeasti kirjaa. Sana vain on tietysti ironinen; mistä muusta kuin tunteista rakentuvat ja hajoavat ihmissuhteet ja avioliitot, noin pääsääntöisesti, läntisessä maailmassa. Lause kuvaa myös kirjoittajan pelkistettyä, mutta lukijaa ajattelemaan herättelevää tapaa ilmaista asiansa konstailematta, silti kauniisti ja merkityksellisesti.

Miksi ihmeessä en ole aiemmin lukenut Gulliksenia? Spontaanin ihmettelyni jälkeen kävi googlettaen selväksi, että tämä on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Gulliksen on tuota Karl Ove Knausgårdin menestyksen myötä noussutta norjalaista kirjoittajakuntaa, jota edustaa myös Tore Renberg. Knasu-koulukuntaa. Vaikka kaikilla kolmella on oma tunnistettava tyylinsä - Knausgårdilla vimmainen ja (itseään)ruoskiva rönsyävyys, Renbergillä velmu ronskius, Gulliksenilla pelkistys ja tyylikkyys - heissä on myös paljon samaa. Detaljien tarkka havainnointi ja kuvaaminen. Tunnetilojen vahva läsnäolo arkisimmissakin tapahtumissa, mikä nostaa tavanomaisen isoksi. Kunnianhimoinen ote ilmaisun tarkkuuden ja aitouden eteen. Gulliksen on muuten knasulainen työkseen; hän on Karl Oven kustannustoimittaja Norjassa.

Jon ja Timmy ovat olleet naimisissa 20 vuotta. He pitävät liittoaan onnistuneena, fyysistä ja henkistä tyydytystä ja turvaa tuovana kotina, jossa voi olla juuri sellainen kuin on. He ovat toisilleen läheisimmät ihmiset ja voivat jakaa kaiken, pahimmista peloista hurjimpiin unelmiin. Mikä tuuri, että juuri he kaksi tapasivat. Pariskunnan lapset kasvavat elimellisenä osana tuota rakkautta.

"- Onkohan kaikilla tällaista? - Ei, minä luulisin, että meillä on käynyt onni." 

Molemmilla on kokemuksia parisuhteesta.

"- Mutta sinun kanssasi kaikki on niin uskomattoman paljon parempaa. Mutta mitä jos kaikki muuttuukin kerta kerralla paremmaksi? Jos meille kahdelle tulisi ero ja sinä alkaisit olla jonkun toisen kanssa, jos sinulla voisi mennä vielä paremmin yhdessä sen uuden kanssa. - Yhdessä kenen kanssa? - Jonkun. Jonkun jota et ole vielä tavannut. - Mutta haluatko sinä sitä? - En, en todellakaan. Mutta rakastaisin kyllä sinua silloinkin, vaikka löytäisit jonkun toisen."

Tarinaa kertoo Jon, mies, joka osaa tulkita vaimonsa ilmeitä ja reaktioita ja tunteita paremmin kuin Timmy itse. Ainakin hän tarkkailee enemmän - tai emme oikeastaan tiedä sitä, koska vain mies on äänessä.

"Kaikki ne tunteet, jotka hän luulee havaitsevansa minusta, näkyvät hänessä jo ennen kuin hän tietää niiden tarttuneen häneen minusta."

Jon on myös se, joka näkee ensimmäiset merkit siitä, ettei liitto olekaan niin vakaalla pohjalla kuin he molemmat ovat kuvitelleet. Vai onko niin, että juuri Jonin jatkuva tarkkailu tuo heidät tilanteeseen, josta tuhoisa vyöry alkaa - vyöry, joka lopulta johtaa eroon.

"Ja vaikuttaa siltä, että minä olen hänen tiellään. Seison aivan konkreettisesti juuri nyt hänen edessään keittiön lattialla ja odotan, että hän selittäisi tai puolustelisi, miksi hänen pitää mennä tapaamaan miestä taas tänäkin iltana."

Tyylikäs, alakuloinen ja millintarkka kuvaus parisuhteen onnesta ja onnettomuudesta. Täsmälleen nimensä mukainen - jos Ingrid Bergman kertoi avioliitosta kohtauksia, Gulliksen kertoo tarinan alusta loppuun.

Kenelle: Laadukkaan pohjoismaisen proosan ystävälle, parisuhdekertomusten ahmijalle.

Muualla: Yhtäaikaa kiehtovaa, surullista ja painostavaa, kuvaa Helmi Kekkonen.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta. Siltala 2017. Suomennos Hanna Tarkka. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Kirja oli ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2016, samalla kerralla kuin Sirpa Kähkösen Graniittimies. Palkinnon muuten sai ruotsalainen runoilija Katarina Frostenson, mutta jo ehdokkuus on voitto kirjalle - toki voittaja saa lisäkunniaa ja merkittävän rahallisen tunnustuksen. Tämän vuoden ehdokkaamme on Laura Lindstedtin Oneiron. Voittaja ratkeaa marraskuussa.

Sopii Helmet-haasteessa 2017 ainakin kohtaan 23, käännöskirja. Eikä tässä kuole kukaan, kohta 25, vaikka loppumista ja luopumista käsitellään.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Lari Kotilainen: Kielen elämä - suomen kieli eilisestä huomiseen

Suomen kielen kehityksen kantauralista nykykieleen tiivistää nautittavasti Lari Kotilainen, joka
väläyttää myös tulevaa.

Luulin kirjaa paksuksi tieto-opukseksi, jota saa raahata selkä vääränä ja kahlata läpi viikkokaupalla. Nimittäin kirjastojono eteni hyvin hitaasti. Vasta nyt sain se käsiini, vaikka teos ilmestyi jo syksyllä (ja varasin hyvissä ajoin). Yllätys oli sitä suurempi: kirjassa on vain 239 sivua, ja se sisältää jo kattavan lähdeluettelon. Fyysiseltä kooltaan se on pieni eikä yhtään pelottava, alle A5-kokoisine sivuineen ja pehmeine kansineen.

Mutta sisällöltään täyttä rautaa! Kotilainen kirjoittaa kielemme elämäkerran kansantajuisesti ja hauskalla, rupattelevalla tavalla, jota lukee kuin parasta romaania. Mikä voisi olla parempi elämäkerran aihe kuin kieli, jota kirjahullu palvoo jo valmiiksi. Sivut kääntyvät nopsaan, voin luvata, kuten varmasti kirjoittaja tarkoittikin.

Aihe on
iso, ja Kotilainen on taitavasti tehnyt rankkaa karsintaa luettavuuden hyväksi. Lukijaa suoraan puhuttelevat kommentit toimivat, jos ei pahastu kovan faktan viihteellisestä paketoinnista. Minä koin saavani paitsi nautittavia lukuhetkiä myös kattavan yleiskatsauksen siitä, miten ja miksi kielemme on nyt sellainen kuin on. Kielemme on menestystarina, on kirjoittajan viesti, eikä hänen perusteillaan voi muuta sanoa.

"Tavallaan kirjakieli oli jopa sivutuote, joka oli pakko luoda, kun pyrittiin tärkeimpään eli pappien tarvitsemien tekstien julkaisemiseen kansankielellä."

Vanhat argumentit suomen kielen vaikeudesta, pienuudesta ja omalaatuisuudesta ammutaan alas vastaansanomattomasti. Vaikkei niillä kehtaa enää elvistellä, voimme ylpeillä monella muulla seikalla, etenkin kielemme kehittämisen määrätietoisuudella ja tietysti itse kielellä, sen moninaisuudella, rikkaudella ja kauneudella.

Suomen kielen synnystä Kotilainen kertoo selkeän tarinan. Kantamuoto on kotoisin Volgan mutkasta, vaikka geenimme eivät, kuten nyt tiedämme. Suomen alueella "metsäläisten kieli" hajaantui murteisiin, joiden päälinjat olivat ruotsivaikutteisessa lounaassa ja venäjävaikutteisessa idässä. Kun kirjakieli oli pakko kehittää kruunun ja kirkon tarpeisiin, viisaat esi-ihmisemme loivat lopulta murteita yhdistelevän muodon.

"Murteiden taistelun lopputulos oli joka tapauksessa kompromissi, jonka ansiosta kaikki kiistakumppanit pystyivät poistumaan tantereelta pää pystyssä."

Poliittista tuuriakin oli: venäläisille oli eduksi, että suomalaiset intoilivat omasta kielestään ruotsin sijasta. Mutta toisaalta he eivät pitäneet piskuista kielialuetta riittävän tärkeänä uhmaamaan suurta valtakuntaansa. 1600- ja 1700-lukujen alkuhapuilujen jälkeen räjähtää.

"1800-luku on nimittäin parasta, mitä suomen kielelle on tapahtunut koko sen pitkän elämän aikana." 

Ajanjakso on kirjoittajan lempiaikaa. Ilmestyi Kalevala, syntyi sanoja käytännön tarpeeseen, sanoja tieteille, taiteille ja tunteille.  Aleksis Kivi tykästyi sanaan eräs, joka levisi tuotannon kautta kaikkialle. Ja sä-passiivi, sitähän jo Kivi käytti, kuten talonpojan oluenpanosta puhuessaan:

"Ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivoissas."

Kansallisuusaate oli kansainvälistä politiikkaa vahvempi. Saamme kiittää ällistyttävän viisaita kielitaitajiamme siitä, ettemme tyytyneet vain suomalaistamaan ruotsalaisia (tai venäläisiä tai saksalaisia) sanoja, vaan niille haluttiin omat ilmaisut. Porthan, Lönnrot (jolla oli sananmuodostusvimma), Kivi. Ja näiden aikalaiset, jotka tekivät hikistä työtä kielen sanaston ja kieliopin hiomisessa, tekivät minuun suuren vaikutuksen. Miksei heistä löydy julisteita, t-paitoja ja hymiöitä - he jos ketkä ovat kaiken mahdollisen hehkutuksen ansainneet. Ilman heitä ei olisi suomalaisuutta. Volter Kilpi vastusti keinotekoista sananmuodostusta ja suosi tapaa kasvattaa kieltä orgaanisesti. Sanojen keksimällä keksiminen on silti ollut täyttä työtä ja tuo meille yhä paitsi uutta sanastoa hauskoja hetkiä. Miksei näkkileipä voisi olla nakerre tai tablettitietsikka nyplaattori?

Kieli elää ja muuttuu jatkuvasti. Se on yksi kirjan keskeinen viesti. Pitääkö olla huolissaan? Ei, jos kirjoittajaa on uskominen. Koska alusta asti kieleemme ovat kuuluneet lainasanat, erilaiset aksentit ja muoti-ilmiöt. Hyvin ymmärrämme kysymyksen kaupassa: Missä täällä on niitä sikspäkkilöitä? Osa jää käyttöön, osa ei.

"Mielestäni huolestuttavaa on siis suomen kielen käyttöalueiden kapeneminen ei niinkään se, että siellä täällä käytämme englantia suomenkielisen puheen mausteena." 

Silti kielemme elää ja voi hyvin. Kirjoitustaidon heikentyminen on faktaa, mutta puhuttuna kieli pysyy voimissaan. "Jos kielen puhujien aatteet tekivät suomesta sen mitä se nyt on, on kai ajateltava näin olevan jatkossakin. Suomen kielen tulevakin menestys on sen puhujien käsissä."

Kirjoitussäännöt muokkaantuvat puhekielen mukaan aikanaan. En silti mahda mitään sille, että "alkaa puhumaan" tökkii minua pahasti joka ainoan kerran; tuo länsimurreperäinen ilmaisu tuntuu niin vieraalta. Kotilainen antaa muuten hersyvän hauskan esimerkin uutistekstistä vuodelta 2060 - siinäpä mallia lastenlastemme vanhuuden normikielestä!

Kirja kannattaa ehdottomasti jokaisen lukea. Se innostaa ja innostuttaa kielen pariin ja antaa tietoa, huumorin siivittämänä. Kieli on vakava, mutta iloinen asia!

"Aivan törkeän kiinnostavaa matskua siis."

Kenelle: Aikuisille, joilla on jonkinlainen suhde suomen kieleen, puhuttuna tai kuultuna. Kotimaista kirjallisuutta lukevalle ja kielen amatööreille. Myös pikakertaukseksi ja viihdykkeeksi kieltä ja kirjallisuutta opiskelleille.

Muualla: Suomen kielen tutkimuksen ja historian runsaudensarvi, hehkuttaa Kirja vieköön -Riitta.  Mennään mukaan muutokseen, innostuu Kirjareppu. Mikään kieli ei menesty, jos se on käyttäjille yhdentekevä, sanoo Lari Kotilainen itse Kielikellossa, suomensuojelijan ohjeissaan.

Lari Kotilainen: Kielen elämä - suomen kieli eilisestä huomiseen. Siltala 2016. Ulkoasu: Aleksi Salokannel.

Helmet-haaste 2017 kohta 21: sankaritarina. Sellaisena haluan suomen kielen nähdä.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Baba Lybeck ja Kirja vieköön -tapahtumat

Nopeat terveiset kevään viimeisestä Kirja vieköön -illasta: kaikki kolme ovat olleet antoisia ja kirjahullulle teosten taustoja upeasti avaavia. Esiintyjäkaarti on ollut huippua, Tarja Halosesta ja Tellervo Koivistosta moneen kiinnostavaan kirjailijaan: saimme tavata Petri Tammisen, Anu Partasen, Venla Hiidensalon, Merete Mazzarellan (kuvassa vasemmalla bloggarin kanssa), Mikko Rimmisen, Koko Hubaran...

Kolmas ilta vei viimeistään jalat alta. Birgitta Olfsson, suomalaisittain Bisse, joka esitti Pikku-Myytä (88 v!) ja valloitti rempseydellään ja taidoillaan yleisön täysin. Hänen tarinansa on olennainen osa suomalaisen taiteen, taiteilijan ja teatterin kertomusta. En osannut odottaa tätä osuutta mitenkään, joten yllätys ja anti oli sitä suurempi.

Katja Kallion tänään ilmestyvä kirja Yön kantaja alkoi kiinnostaa pääsemättömästi. Se kertoo Amandasta, pahamaineisella Seilin saarella eläneestä naisesta - ei fiktiivisestä - ja kuumailmapallolennosta - 1800-luvun lopulla! Myös tämä nivoutuu saumatta suomalaisen naisen historiaan: tarina, jota harvoin on kerrottu. Ketkä joutuivat "hullujen" Seilin saarelle, keitä hoidettiin kotona, ketkä olivat oikeasti hoidon tarpeessa - sen päättivät miehet.

Lenita Airisto kertoi elämästään ja elämäkerrastaan, joka lenitamaisesti on näyttävä, kiiltävä, iso ja täynnä kuvia, kuin muotilehden erikoisnumero ikään. Hänellä on pokkaa sanoa ja näyttää, menestyneenä suomalaisen muodin vienninedistäjänä ja bisnesnaisena. Kuulimme, miten nainen kasvoi tähän, ja mietteitä muutenkin. Kuten hän sanoo, suomalaisten naisten asema on edennyt hurjasti, mutta ei se vieläkään tasa-arvoinen ole.

Kokemuksia tästä kertoi myös Sinikka Mönkäre, pitkäaikaisin
naisministerimme, jonka elämäkerta on juuri ilmestynyt. Karuista lähtökohdista huolimatta hän on luonut menestyksekkään uran ja elämäntarinan. Politiikkona hän on tottunut etsimään kompromissejä ja pärjäämään tiedolla ja osaamisella enemmän kuin miesten hurmaamisella, vaikka on hän sitäkin keinoa käyttänyt, ainakin kerran.


Nasima Razmyar, maailman kahdesta
afganilaisnaisparlamentaarikosta toinen, kertoi taustastaan pakolaisperheen
tyttärenä sekä työstään. Hän ei ole kuulemma käyttänyt naisellisia keinoja politiikassa menestyäkseen eikä aio käyttääkään - mikä herätti hymynhyrskettä niin kanssavieraissa kuin yleisössä. Tivattaessa hän sentään tunnusti olleensa joskus naiivi ja tietämätön tyttö tarpeen vaatiessa. Kuka nainen ei olisi tätä keinoa käyttänyt joskus, tunnustakaa...?

Ilta oli hieno kirjanystävälle. Tällaisia tapahtumia tarvitaan, vaikka vielä on matkaa punaisten mattojen kirjagaalaan tai edes parhaina palkittujen tv-teemailtaan, joita muut taiteenalat, kuten elokuvat, saavat. Miksemme me voisi olla edelläkävijöitä? Meiltä löytyy tähtiä ja taitoa, eikä Suomella ole kuin voitettavaa, kun kirjallisuudesta puhutaan. 

Mutta vielä illasta. Taisto Oksanen ja Minttu Mustakallio tulkitsivat tekstejä eläytyvästi, samoin teki Baba itse, jota kiitän iltojen ideoinnista ja järkkäämisestä. On ollut iloista ja voimaannuttavaa kuunnella taitavien, kokeneiden suomalaisten naisten kertomuksia urastaan - ja ihailla rentoutta ja itseluottamusta, jota vuodet ovat tuoneet. Ohjelma on osunut koskettaviin aiheisiin ja tekijöihin, ja suomalaisuudelle tärkeisiin teemoihin. Ehkä seuraavalla kierroksella voisi yksi teema olla luonto ja ikiaikaisempi suomalaisuus? Näistä olisi hyviä kertojia tarjolla.

Olennaisimpaan mennäksemme: miksi Baballa oli punainen mekko? Olimme jo tottuneet tapahtuman väriteemaan, ja sen piti tällä kertaa olla sininen? 

Kirja vieköön -tapahtumat jatkuvat syksyllä Helsingissä Savoy-teatterissa: laita kalenteriin illat 13.9., 7.11. ja 13.12.2017.  

Kirjat eilisessä tapahtumassa:
Stig Hansén: Birgitta Olfsson - Mikä ettei. Teos 2017.
Katja Kallio: Yön kantaja. Otava 2017.
Lenita Airisto: Elämäni ja isänmaani. Bazar 2017.
Patrik Pehkonen: Sinikka Mönkäre - Orpotytöstä ministeriksi. Art House 2016. 
Raila Kinnunen: Nasima. Tammi 2017.

Kirja vieköön -tapahtuma on osa Suomi100-ohjelmatarjontaa.

Kirsin Book Clubin tarkka raportti ensimmäisestä illasta kannattaa lukea. Ja Kirsin kirjanurkan juttu toisesta illasta, josta löytyy myös linkkejä muihin illan raportteihin.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Antti ja Paavo Pasasen arjen kuvaus jatkuu: isän ja pojan elämä nytkähtää uuteen vaiheeseen, kun Paavo aloittaa ekalla luokalla koulussa. (Mitä, mihin se aika meni, juurihan se syntyi?)

Myös Hietamiehen teksti nytkähtää uuteen asentoon. Pidin tästä paljon enemmän kuin edellisestä tai sarjan aloittaneesta Yösyötöstä. Josta niistäkin tykkäsin ihankivoina, mutta nyt teksti on kehittynyt myönteiseen suuntaan: se on kauttaaltaan rentoa ja puheliaan rupattelevasti soljuvaa, henkilöiden kuvaus ja yksityiskohdat ovat tarkkoja mutta eivät osoittelevia, eikä lukijan tarvinnut miettiä muuta motiivia lukemiselle kuin viihtyminen ja uteliaisuus siitä, mitä pojille tapahtuu. Antti ja Paavo ovat todellisia ja elävät elämäänsä, jolle lukija saa hihitellä, jonka murheita saa surra tai johon muuten vain voi eläytyä.

Jos lapsia läheisesti tuntee, tarinassa on paljon tuttua, ja heille, jotka eivät tunne, kirja on autenttinen tiedonlähde, josta lapsentekoa tai -hoitoa suunnittelevat voivat läppärilleen tehdä muistiinpanoja. Ai näin monta kertaa pitää kieltää, ai näin paljon pitää joustaa.

"Olin alkanut miettiä, milloin Paavo itsekin alkaisi tajuta asioita. Minä aamuna se heräisi ja toteaisi, ettei esimerkiksi voileivän teko ole rakettitiedettä. Että otetaan leipäviipale, otetaan voita, yhdistetään."

Anttia on pakko kunnioittaa, kuten ketä tahansa yksinhuoltajaa: sovita yhteen lapsi, työ, kodinhoito ja muu perhe ja suku, jota useimmiten on, kuten Antilla velipuolikuu Janne, joka ei kehitysvammaisena pärjää omillaan. Ja jotain omaakin pitäisi olla. Sitä Antille edustaa Enni. Jota Antti rakastaa, mutta on vain niin vähän aikaa juuri tähän asiaan, kun Paavo ei viihdy iltapäivähoidossa ja Janne karkaa hoitolaitoksesta ja Ennilläkin on muuta mietittävää...

Kirjailijan työ toimittajana näkyy vahvasti, sekä tekstin ammattimaisessa sujuvuudessa että Antin - joka yllättäen on myös toimittaja - arjessa. Hyvä yhteisö kantaa pitkälle, niin töissä kuin yksityiselämässä, on yksi kirjan vahva sanoma. Tämän toivoisi myös työnantajien muistavan. Joustavuus molempiin suuntiin kannattaa, myös taloudellisesti. Ainaiset kiristykset ja jatkuvat henkilömuutokset eivät tule yrityksille halvaksi, vaikkei niiden seurauksia mitata kuin tuloslaskelman viimeisellä rivillä, johon vaikuttaa moni muukin asia. Tervettä järkeä käyttämällä voisi säästää monen sisäisen kehitysohjelman hinnan.

Antti käyttää tervettä järkeä ja opettaa sitä myös Paavolle. Ole kohtelias toisille, ketään ei kiusata, hoida omat asiasi kuten kuuluu. Yllättävän uutta ajattelua, mutta perivanhoillista, jos nykymaailmaan ja mediaan kurkkaa. Antin viestin soisin leviävän niin lasten, perheiden, koulujen, yritysten, yhteiskunnan kuin maidenkin tasolle.

"Tosin en antaisi Paavoa Peipollekaan hoitoon kuin julkisissa ja valvotuissa olosuhteissa. Mieluiten Karhu-ryhmän läsnä ollessa, Helsingin Lastenklinikan pihalla, Jari Sinkkosen, Raisa Cacciatoren, Ben Furmanin ja Supernanny Jo Frostin valvoessa tilannetta, joka lähetettäisiiin suorana kännykkääni."

Kirja on viihdyttävä ja nauruun hörähdyttävä monessa kohtaa, vaikkei isoja asioita miettisikään. Arkiviihdettä notkeimmillaan. (Vaikka trilogian kolmannen osan nimeen toki olin pettynyt, ks. edellinen postaukseni).

Kenelle: Arkiviihteen ystäville, hymyilyttävän leppoisaa lukemista hakeville, lapsiperheen kuohuissa kamppailevalle tai siihen siedätyshoitoa hakeville.

Muualla: Tavallaan kevyt, tavallaan ei, sanoo Lukutoukka Krista, jonka tiedän rakastavan tätä kirjaa ja koko sarjaa. Täynnä lämpöä ja huumoria, sanoo Maija. Kirja saa hyvälle tuulelle ja voimaannuttaa, sanoo Amma.

Eve Hietamies: Hammaskeiju. Otava 2017. Kustantajan lukukappale. Kannen tekijästä ei mainintaa.

Samanaikaispostaus kirjasta Tuijatan kanssa.

Helmet-haaste 2017 kohta 20: kirjassa on vammainen henkilö.



maanantai 13. maaliskuuta 2017

Sinikka Vuola: Replika

Replika on kaunis ja hurja, kauhistuttava teos. Kauniiksi sen tekee Vuolan välkkyvä, lepattava ja mielikuvituksellinen kieli, joka on kuin runoa. Sinikka Vuola kuuluu siihen kirjailijoiden joukkoon, jotka ovat siirtyneet runoudesta proosaan ja hienolla tavalla tuovat lyriikan monimuotoisuutta ja -merkityksellisyyttä romaaniin. Onko Replika siten kopio tai varmuuskopio runosta, en tiedä: se voi olla sitä, mutta myös monenlaista muuta.

Hurjaa kirjassa on tarina ja sisältö. Pienen lapsen ja äidin tuttu symbioosi vaihtaa muotoaan johonkin muuhun, joka saa lapsen ymmälleen: jättää hänen niin rakkauden kuin ravinnon nälän. Äitiä vaivaavat demonit saavat lopulta vallan, lapsi menettää äitinsä herra Kuolemalle, joka on aina lähistöllä vaanimassa.

"...onko mitään, kerrassaan mitään yhtä raskasta ja tarpeetonta taakkaa kuin tarve muistaa? ...Muisto on tarve toistaa sama kuva. Muisto on pakkomielle elää sama yhä uudestaan.....Muisto on vimma kokea sama yhä uudestaan ja kuitenkin se on pelkkä vääristynyt kuva. "

Silloin saapuu Siniparta, metallinharmaa mies, ja vie murrosikään ehtineen pojan toiseen maailmaan, kiellettyyn mutta kiehtovaan. Jossa rakkaus on rautaa ja tuskaa ja jäniksenkorviin pukeutuneita naisia.

Henkilöt, joita poika tuntee lapsena, ovat hekin jollain tavalla vääristyneitä ja kummallisia meidän maailmamme silmin: Leipuri, joka paikkaa sielunsa reikää pullosta ja hakkaa poikansa mykkyyteen; tämän vaimo, joka tuoksuu aniksella ja vaniljalta mutta joka ei näe; Kerjäläistyttö, joka on näkymätön; Kaivos, joka ei elä mutta puhuu syvältä mustasta kidastaan. Onko ihme, jos poika näkee pahoja kuvia öisin jo pienenä ja haaveilee tuntemattomasta isästään, vaikka tuntee vain äidin.

"Kohtalo oli se maisema jota oli hyvä katsella, kohtalo oli ne kasvot jotka oli syytä nähdä aina edessään. Minun sisälläni oli veitsi jolla oli sinun nimesi: tuska siitä että muistin sinut."

Kirja on painajainen, johon heräät hikisenä ja joka välähtää mieleen, halusit tai et. Se on kasvukertomus tai symboli mille tahansa muuttuvalle; ihmiselle, rakkaudelle - tai taiteenteolle, kuten takakansi vihjaa. Tarinan voi tulkita monin tavoin: minä näin sen ensisijaisesti kertomuksena elämän muuttumisesta kuolemaksi. Kirja sisältään pisimpiä ja perusteellisimpia lukemiani kuolemakuvauksia. Miten pitkä kuolema voi olla? Ehkä kuolema on elämän mittainen?

Synkkä, kielen ja mielikuvituksen äärirajojen kolkuttelullaan pakosti ihailua herättävä tarina, joka koputtaa alitajunnan pahimpien pelkojen ovelle.

Kenelle: Rohkealle lukijalle, suomen kielen ihailijalle, pimeässä viihtyvälle, omaa tulkintaa etsivälle.

Muualla: Tulkintavaihtoehtoja on lähes loputtomiin, usuttaa lukemaan Omppu. Kerronta on unenomaista, tarkkaan hiottua ja merkityksillä lastattua, sanoo Kaisa Reetta. Tuijata kirjoittaa avoimen kirjeen Leipurin vaimolle ja muistuttaa, ettei lukija välttämättä ymmärrä kaikkea. Surrealistinen, häilyvä pimeä ja väkivaltainen. Lukijan on syytä olla hereillä, tuumii Maisku.

Sinikka Vuola: Replika. Tammi 2016. Kansi: Markko Taina.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Juhlahumua: Blogistanian kirjapalkintojen jako



Kirjabloggaajat äänestävät joka vuosi parhaat kirjat neljässä eri sarjassa: Blogistanian Finlandia (kotimainen kaunokirjallisuus), Globalia (käännöskirjat), Tieto ja Juniori (lanu-kirjat).

Voittajat kukitetaan ja palkitaan kunniakirjoin: tänään palkinnon saivat Akateemisessa kirjakaupassa Helsingin keskustassa viime vuoden kirjojen huiput. Minna Rytisalon Lempi hurmasi bloggarit Finlandia-voittoon asti, Globalia-voiton vei Sadie Jonesin Kotiinpaluu, jonka suomentaja Marianna Kurtto otti palkinnon vastaan.

Tieto-sarjassa ykkönen oli Mari Mannisen Yhden lapsen kansa, joka muuten voitti sen isommankin Finlandia-palkinnon tietosarjassa. Lasten- ja nuortenkirjoissa voitto meni Siri Kolulle ja kirjalle Kesän jälkeen kaikki on toisin. Tätä en ole lukenut, joten linkkaan muutamaan arvioon muualla: Kia, Zephyr ja Mari. Siri ei päässyt itse paikalle, vaan häntä edusti Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden johtaja Emma Alftan.

Upeita kirjoja ja tekijöitä - taas sai olla ylpeänä ja rinta rottingilla kirjallisesta kulttuuristamme! He ovat toden totta kukkansa ansainneet. Oli kiva tapahtuma muutenkin, saimme kuulla kiinnostavia juttuja kirjojen synnystä ja tekoprosesseista. Kiitos osallistujille mukanaolosta sekä järkkääjille tapahtumasta ja Akateemiselle kirjakaupalle tilasta!


Vasemmalta: Minna Rytisalo, Marianna Kurtto, Mari Manninen ja Emma Alftan

Kirjabloggaajat Tanja Brummer ja Tiina Pasanen vetivät tapahtuman ja jututtivat palkittuja kiinnostavilla kysymyksillään.


Ja eikun herkuttelemaan!