torstai 14. joulukuuta 2017

Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta

Tuskin pariakymmentä sivua olin lukenut, kun olin varma, että jälleen on kyseessä runoilijan proosakirja. Niin tiivistä ja ilmaisuvoimaista kieli on. Liepeestä löysin vahvistuksen: Sanna Karlström on julkaissut neljä runokokoelmaa. Taas salakuljetetaan runoa proosaan! Eikä minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaan.

Kirjan päätin lukea jo kuullessani sen nimen, jostain kirjablogista ehkä. Ihan sama mikä tyylilaji, mutta jos nimi on näin mielikuvitusta kiihdyttävä, se on luettava! Teoksen nimellä siis on väliä, kun tekijä on tuntematon.

Köykäiset vajaat 160 sivua eivät ole vikkelästi läpilukaistavissa, vaan jokaiseen lauseeseen on tartuttava ja ajateltava se läpi. Ei harppomista, ei pikalukua! Muuten et saa irti sitä, mitä Linnean, Margaretan ja Eloisen elämässä tapahtuu: mitkä ovat kolmen sukupolven naisten roolit, katsannot ja näkymät toisilleen. Miten Alanin kuolema tunkee itsensä tiettäväksi kylppäriin, ulos ikkunan taakse, takaisin eteiseen ja kaikkeen siinä välissä. Mitä leskeksi jääneen Margaretan uusi mies, Erik, herättää, näissä kolmessa naisessa herättää. Linnea on vanhin, Eloise nuorin, josta äiti Margareta sanoo:

"Kaunis kuin nukke --- ". 

"---mutta Eloise tietää että nukke on sisältä ontto ja ihminen ei ole. Maahan kaivettu nukke voi säilyä vuosikymmeniä muuttumattomattona mutta ihminen alkaa pian kuhista toisenlaista elämää, hyönteisiä ja kasveja." 

Vaikka vie sivujaan enemmän aikaa, ei ole raskas. Lukijan keskittyminen palkitaan välittömästi.

"Tyttö kuljettaa häntä silkkinauhassa, äitiään toisessa, ote on pysyvä, sellaista on rakkaus, hellittämätöntä."

Herkkua ihastuttavan ilmaisun ystäville, esimerkkiä kenelle tahansa kirjoittavalle. Kun jokainen sana merkitsee. Kun kokonaisuudesta piirtyy jotain koskettavaa. Kaunis, tiheä ja viisas teos naisen elämän eri vaiheista.

"Ehkä Erik on aivan viaton. Ehkä hän ihan turhaan kuvittelee miten Erik. Erikin ei tarvitse kuin astua ovesta ulos niin Margareta menettää hänet --- "

Ja jottei syntyisi vääriä odotuksia: ei ole hauska eikä viihteellinen, on suruisa. Erik:

"Siinä hän seisoo ja toivoo Margaretan nauravan, Eloisan metelöivän niin kuin lapset metelöivät." 

En halua lopettaa tätä miehen kommenttiin, koska tarina on naisten. Joten: "Hetken mielijohteesta hän ujuttautuu päiväpeiton alle. Peitto on raskas, se myötäilee hänen vartalonsa ja kasvojensa muotoa. Hän makaa päiväpeiton alla liikkumatta ja tuijottaa eteensä sen virkatuista rakosista." 

Kenelle: Suomen kielen ystäville, naissukupolvikokemuksista kiinnostuneille, leskille ja isättömäksi jääneille, nuorille ja vanheneville.

Muualla: Romaani kertoo rakkaudesta, siihen liittyvästä ikävästä ja surusta, sanoo Tuijata. Hyvin vaikuttava runollinen romaani, hengeltään noir, sanoo Kirja vieköön -Riitta.

Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta. Otava 2017. Kansi: Tuuli Juusela.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Pasi Lampela: Kehä

Nyt en ymmärrä, miksen ole lukenut enemmän Lampelaa: niin hienon, tiiviin mutta täyden ja aidon ajan- ja ihmiskuvan hän kirjassaan rakentaa. Kanneltaan ja nimeltään se johdattaa harhaan. Kehä ei ole nyrkkeilykirja, ei edes urheilukirja, vaikka päähenkilö Jarmo on entinen EM-tason nyrkkeilijä ja nyrkkeily on ollut tärkein osa hänen elämäänsä vuosia.

Kyse on kuitenkin suuremmista kehistä. Tarkoituksen etsinnästä, ihmissuhteista ja perheistä, tämän ajan puheenaiheista maahanmuutosta satavuotiaaseen Suomeen, joita Lampela taitavasti esittää keski-ikäisen Jarmon kautta. Jarmo seurustelee Lauran kanssa, mutta kumpikaan ei ole kuuden vuoden jälkeenkään varma, onko suhde se, jota he etsivät ja tarvitsevat. Molemmilla on takanaan ero ja muita suhteita, on lapsia, yllättäviä tuntemuksia, epäilyjä.

"- Mä olen nelkytviisvuotias mies, Jarmo kuuli jonkun sanovan hänen äänellään. - Ja yhtäkkiä mä tajuan, ettei musta ole tähän. - Mihin tähän? - Mihinkään. Elämään tätä elämää. - Sä vedät nyt vähän turhan pitkälle meneviä johtopäätöksiä."

Jarmo muistelee synkkää aikaa, jolloin hän joi. Kykyjen rajat urheilijana häämöttivät, väitöskirja oli haaveen asteella ja perheen elatus hoitui sivuhommasta päätyöksi muodostuneella taksin ajamisella.

"Anita purki hätäänsä riitelemällä arkisista asioista, siivoamisesta ja kaupassakäynnistä, asioista joilla ei ollut mitään tekemistä heidän todellisten ongelmiensa kanssa. Ensin kaiken sovitti seksi, sitten vastuu lapsista. Lopulta mikään ei sovittanut mitään."

Epäilyksensä on Laurallakin. Olisiko parempi opetella elämään yksin? Etsiä tyydytyksensä työstä, sosiaalisesta elämästä, harrastuksista, maailmanparantamisesta. Miessuhteet tuntuvat vaativilta ja vaikeilta. Jarmon katseen hän huomasi ensimmäisen kerran istuessaan teatterin jälkeen ravintolassa ystävättären kanssa.

"- Ilmiselvä kriminaali, Laura kommentoi kun Pirjo rohkaisi häntä kutsumaan miehen heidän pöytäänsä. - Kirja ja kahvi, Pirjo sysi häntä olkapäähän. - Ei se kovin paha voi olla. - Lopeta nyt, se huomaa. - Tässä lepää Laura, hän eli järkevän elämän."

Kahden aikuisen suhde ei loksahda kohdalleen sormia napsauttamalla: niin paljon kannettavaa on kertynyt kummallekin. Tähän on jokaisen eroja kokeneen helppo samastua.

"Yksin sitä saattoi kuvitella mitä tahansa, pystyvänsä mihin vain. Unelmia ja todellisuutta ei erottanut mikään. Toisen ihmisen kanssa paljastui. Luita ja ytimiä myöten. Tällainen olen. Tällaisen elämä minusta teki, tällaiseksi tiivistyin maailman kaaoksesta."

Jarmo reagoi fyysisesti - kuten urheilijalle jotenkin luontevalta tuntuu. Laura purkaa ajatuksia ystävättärelleen, muttei osaa (uskalla, halua) ottaa perimmäisiä asioita puheeksi Jarmon kanssa. Kumma kyllä, naisena samastuin kuitenkin enemmän Jarmoon; samantyyppisiä kokemuksia nuoruudesta ja syntymäperheestä häivähti mieleen. Ymmärsin hänen reaktioitaan, puurtamistaan, jopa ylioppilastodistuksemme arvosanat olivat samat. (Sen jälkeen tiet sitten erosivatkin.) Tuttuuden lisäksi samastumisen syy lienee niinkin yksinkertainen kuin se, että Lampela kuvaa Jarmoa enemmän. Naiset - vaikka kiinnostavia ovatkin - jäävät sivuhenkilöiksi.

Vaikka parisuhde on pinnalla - ja lapset, ne siinä vieressä - älköön urheilun ystävä ahdistuko: kirja kertoo myös nyrkkeilystä Jarmon uran kautta ja hänen kasvustaan pojasta mieheksi sen avulla. Ja valmentajansa Kähkösen, jonka poika Niko tunsi jäävänsä Jarmolle kakkoseksi isänsä mielessä. Jarmo myös opiskeli, historiaa, ja hänen väitöskirjaansa varten tekemät muistiinpanot kertovat Malmin tapahtumista 1918, mikä tuo hyvällä tavalla - ilkeästi ajatellen juhlavuonna laskelmoidun - yllättävän ulottuvuuden sadan vuoden taakse. Josta Lampela kurvaa tyylikkäästi taksilla meidän aikamme Linnan juhliin, kun mielenosoittajat estävät pääsyn juhlapaikalle.

Viisas, moniulotteinen ja tyylikäs kirja; miehenä, naisena ja ihmisenä olemisen tarina, joka tarjoaa samastumispintaa monenlaiselle lukijalle, ainakin heille, joita suhteiden rakentaminen mietityttää. Uskaltaisiko? Vajaat 200 sivua on nopea lukea, arkinen teksti ei kompastele hienosteluun tai muihin kiemuroihin - ne on suodatettu pois. Arvostan säästeliäisyyttä ja aitoja havaintojen kirjausta. Ei ole elämää suurempi kirja, on elämää. Täysi lukukokemus sellaisenaan.

Muualla: Kirjasta kirjaan luki kirjan tuoreeltaan ja summaa hyvin: "Kerronta on sujuvaa, konstailematonta, se luo henkilöiden välityksellä aitoa ajankuvaa monella rintamalla."

Lukunäyte #kirja-sivulla.

Löysin yhden aiemman Lampelan blogistani, joten voin ilokseni naulata tämä Helmet-haasteen 2017 kohtaan 28: kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Lampela on teatterimies, käsikirjoittaja ja ohjaaja, joka on kirjoittanut myös tv-sarjojen käsikirjoituksia.

Pasi Lampela: Kehä. WSOY 2017. 


lauantai 9. joulukuuta 2017

Viime hetken joululahjavinkit


Enää kaksi viikkoa jouluun! Jos kovia paketteja on vielä hankkimatta, tässä muutama nopea viime hetken vinkki tämän vuoden kirjoista. Takaan, että näillä et voi epäonnistua! Komeita tekstejä, jotka myös ulkoasultaan kelpaavat lahjapakettiin mainiosti. Tonttuoven taakse!

Kenelle tahansa: Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matka muinaiseen Suomeen. Upea sukellus maahamme ja sen historiaan, komealla ulkoasulla ja helposti luettavassa tai selailtavassa muodossa.

Historian ja matkojen ystävälle: Samojen tekijöiden Matkaopas keskiajan Suomeen on hykerryttävä nojatuolimatka yhteen aikakauteen.





Nuorelle aikuiselle: Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia ja sen jatko-osa Seleesian näkijä ovat kotimaista laadukasta fantasiaa, johon vanhempikin koukuttuu. Trilogian viimeinen osa ilmestyy 2018.

Dekkarifanille: Pierre Lemaitre on ylittämätön maailmassa tässä lajissa. Myös viimeisin, Silmukka, on kova. Kuopiolaisen Marko Kilven Undertaker on kiinnostanut kovasti blogini lukijoita. Ja kiinnostava se onkin. Lue myös tapaamisestamme Kuopiossa.

Ruokahifistelijälle: Heikki Valkaman Pallokala vie dekkarillaan japanilaisen ruuanlaittotaiteen maailmaan. Han Kangin Vegetaristi puolestaan tuo aivan uudenlaista otetta suomennettuun kirjallisuuteen: sopii hieman kunnianhimoisemmalle lukijalle. Ruuasta sekin, tavallaan.

Äijälle: Äijä saattaisi innostua Raimo Pesosen Rakentajasta tai Matti Röngän Yyteet-kirjasta, jossa on tiivis yhteys tänä vuonna paljon puhuttuun Tuntemattomaan sotilaaseen.

Eräilijälle: Mikko Peltola ja Mika Wikströmin Peltsin Lapissa täydentää tv:stä tuttua konseptia,
jossa Peltsi kertoo Lapin-kokemuksistaan ja yrittää kovasti myös tutustua Lappiin hiihtokeskusten ulkopuolella; alkuperäiskansan elämänmenoon, mikä ei eteläsuomalaiselle ole aivan helpppoa.

Suomen kielen rakastajalle: Lari Kotilaisen Kielen elämä - suomen kieli eilisestä huomiseen on kattava katsaus kielemme tilaan. Ville Elorannan ja Jaakko Leinonen Sanaiset kansiot täydentää sitä viihdyttävästi.

Kevyen musiikin puolelta voin vilpittömästi suositella Anssi Kelan tarinaa Kosketusetäisyydeltä, tekijöinä Jean Ramsay ja Kalle Björklid: olen aina pitänyt Anssia yhtenä todellisena uudistajana kotimaisessa musiikissa. Vaikka tekstin välillä juhlallisen ihannoiva sävy vähän hymyilyttää - se taitaa kuulua olennaisesti näihin musa- ja bändikirjoihin, fanikirjoihin - taiteilijan tarina, tekemiset, mietteet ja luonne tulevat esiin selkeästi ja perusteellisesti, eivätkä tylsän kronologisesti. Ja kirjassa on upeat kuvat! Anssi puolestaan ei hyljeksi kirjablogeja, kuten kirjamessuvideo näyttää.

Ulkomaisten lukuromaanien etsijälle: Yksi vuoden hätkähdyttävimpiä on Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Ja upeimpia Orhan Pamukin Kummallinen mieleni. Trilleripuolelta varman vahva pelottaja on ainakin S.K. Tremayne, jonka uusinta kirjaa olen juuri lukemassa, edellinen tässä.

Mitkä olivat itselleni vuoden 2017 parhaat kirjat? Niitä listailen tarkemmin perinteiseen tapaan vuoden vaihteen tienoilla. Anni Kytömäen Kivitasku on varmasti kärkisijoilla.

Kipin kapin kauppaan! Helsinkiläisiä hemmotellaan ystävämyynneillä ja erikoistarjouksilla: Werner & Jarl -ystävämyynti on osoitteessa Lönnrotinkatu 21, ke 13.12. - to 14.12. klo 10 - 18. WSOY:n, Tammen, Johnny Knigan ja Readme.fi:n kirjat 40 prosentin alennuksella. Etu myös verkkokaupassa. Lisätietoa: https://www.wernerjarl.fi/ https://www.facebook.com/events/1832320083446067/

Teos myy kirjoja puoleen hintaan 18. - 19.12. klo 12 - 18 os. Kasarmikatu 23 A, 3. krs. Finlandia-voittaja Juha Hurme signeeraamassa Niemi-teostaan tiistaina 19.12. klo 16 - 17.

Sitä ennen Hurmeen voi tavata Baba Lybeckin Kirja vieköön -tapahtumassa Savoy-teatterissa ke 13.12. klo 19: pääsyliput lippu.fi tai Savoyn lipunmyynnistä. Paikalla ovat myös kirjoistaan ja työstään kertomassa Miki Liukkonen, Jaakko Yli-Juonikas, Hanna Hauru ja Tommi Liimatta. Tuskin maltan odottaa!

Gummerus on perustanut joulumyymälän Cozy Publishingin kanssa Helsingin hienoon vanhaan torikortteliin, Aleksanterinkatu 22 - 24. Kirjoja ja muuta lukutoukkaa ihastuttavaa tarjolla kuulemma. Pitänee käydä kuljeksimassa. Myymälä on avoinna aatonaattoon asti (eli on auki 23.12.), aukioloajat ma - la klo 11 - 19, su klo 12 - 18.

Kosmos myy kirjoja puoleen hintaan 19.12. klo 10 - 18. Kahviakin tarjoavat. Kaikukuja 1, Hki 53.

Lasten Keskus: joulutarjous -40 % verkkokaupassa 11. - 17.12.2017. Koodilla LAHJA (ei koske virsi-, srk- ja K-kirjoja).

Kustantamo S&S kutsuu kirjaostoksille ke ja to 13.–14.12. klo 14–18. Uutuuskirjat -40 % ja lisäksi tarjouksia vanhemmista suosikeista. Myynnissä myös Schildts & Söderströmsin ruotsinkieliset kirjat. Tarjolla glögiä ja pipareita. Samalla näet uudet tilat Helsingin Kruununhaassa (Snellmaninkatu 13).


Mukavaa joulunodotusta ja hyviä lahjavalintoja!




tiistai 5. joulukuuta 2017

Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä. Kirjojen Suomi.

Ylös helvetistä saattaa olla erikoisin ikinä lukemani kirja. Kirjoittajakaan ei ole kuka tahansa, vaan aikansa merkkihenkilö, varsinaissuomalainen kansanedustaja, kirjailija ja toimittaja, jonka elämä jo sellaisenaan on kuin jännitysromaani. Hän teki töitä Suomessa ja ulkomailla, muun muassa karjapaimenena ja merimiehenä, sekä toimi myöhemmin sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajana. Poliittisesta aktivismista hän sai jopa kuolemantuomion - joka onneksi kuitenkin peruttiin.

Sekä elämäntarina että kirja kuvaavat yli sadan vuoden takaista kuohuvaa historiaamme. Euroopassa käynnissä ollut suuri sota kauhistutti niitä, jotka tilannetta seurasivat, Venäjällä - jonka osa olimme - kiehui ja muhi vallankumous. Lehtimäki kirjoitti hämmästyttävän kirjansa levottomissa olosuhteissa.

Vaikka teemat kumpuavat reaalimaailmasta, tarina on fiktiota, jonka tyyliä on hankala määritellä: se on sotakirja ja jännitysromaani, jossa on fantasiaelementtejä; se on dystopia totalitaristisesta yhteiskunnasta, mutta kääntyy utopiaksi tasa-arvon ja rauhan puolesta.

Lehtimäki kuvaa sotaa sotilashallinnon johtamassa maassa, jossa työläiset alkavat muodostaa salaliittoja ja kapinoida epäoikeudenmukaiseksi katsomaansa hallintoa vastaan. Päähenkilö on Marcus, insinööriupseeri ja maailman nopeimpien lentokoneiden keksijä, jota pidettiin "valtakunnan taitavimpana ja rohkeimpana lentäjänä." Hän taistelee vihollista vastaan ystäviensä, kuten Antoniuksen, kanssa, mutta kokee huonoa omatuntoa murhakoneen keksimisestä ja tappamisen osapuolena olemisesta. Marcus on rakastunut Aureliaan, tyttöön, joka salaliiton aktiivina kokee monien kohtalon. "Sotaministeriön urkkijalaitos" teki työtään.

"Varhain aamulla oli kaupungissa taas vangittu paljon ihmisiä: upseereita, sotilaita, siviilihenkilöitä ja naisia ja viimeksi mainittujen joukossa oli Aurelia."

Henkilöiden nimet on napattu antiikin Kreikasta. Ne tuntuivat oudoilta alkuun, samoin tekstin mahtipontisen juhlava tyyli, joka korostaa nyt kirjan ikää. Ilmeisesti tavoite oli ympätä mukaan kirjoitusaikana arvostettua ylevyyttä. Luulen, että Lehtimäki pyrki näin myös etäännyttämään tarinan jostain tietystä maasta koskemaan laajemmin maailmaa, tai ainakin Eurooppaa. Lehtimäki visioi jo tuolloin, sata vuotta sitten, EU:n!

"- Perustetaan yhteinen puolustusliitto: esimerkiksi Euroopan Yhdysvallat, josta ennenkin on puhuttu, päätetään, että hyökkäyksen uhatessa kaikki miehet kokoontuvat jättiläismäisenä kansanmielisinä puolustamaan Eurooppaa ja siltä varalta voidaan pitää aseita, niin ettei kukaan ajattelekaan hyökätä meidän kimppuumme."

Salaliittolaiset miettivät keinoja, miten sotiminen saataisiin maailmasta loppumaan. Kokonaan.  

"- Minä sanon, että vallassa olevat eivät tule koskaan vapaaehtoisesti lopettamaan sotia, militarismia, vahvinta tukeansa. Sitä ei voida lopettaa salaliitoilla eikä keksinnöilläkään, vaikka ne saattavat olla suurena apuna. Mutta kun laajat työväen joukot, kansan enemmistöt kaikissa maissa kehittyvät siihen määrään, että ne voivat ottaa vallan käsiinsä - silloin sodat loppuvat. Ei sen tähden, että he olisivat parempia tai pahempia - vaan sen tähden, että sota merkitsee heille kuolemaa, kurjuutta: se on heille vahingollista. Sota tulee kansojen enemmistöille aina olemaan vahingollista, ja kun he pääsevät määräämään maan asioista, niin eivät he sotia julista!"

Eräs hämmästyttävä visio liittyy teknologiaan, jonka kehityksen Lehtimäki näki tärkeänä. Marcus on tehnyt keksinnön, jonka avulla sota voidaan voittaa: näkymättömät lentokoneet! Nyt kun meillä on häivehävittäjiä ja transpondereita, jotka voi ottaa pois päältä lentokoneen piilottamiseksi tutkalta, keksintö ei tunnu niin hätkähdyttävältä. Mutta sata vuotta sitten! Kirjassa viitataan myös uusiin, entistä tehokkaampiin joukkotuhoaseisiin, jotka nekin ikävä kyllä ovat muuttuneet todellisiksi.

Pääteemoiksi kuitenkin nousevat yhteiskunnan oikeudenmukaisuus ja pyrkimys työväestön aseman kohentamiseksi. Jalot aatteet, ihmisyys, nousu sodan helvetistä.

"- Ihmiset on siis kasvatettava paremmiksi, jalommiksi, saatava ymmärtämään, että ihmiselämän hävittäminen on rikos luontoa vastaan ja että se varmasti tulee kostetuksi niin kansoille kuin yksityisille - vasta silloin nousee rauhan aurinko ihmisyyden taivaalle."

Kirjallisena tuotoksena teksti ei nykypäivän katsannolla ihastuta, tyyleineen ja töksähtelevine ihmiskuvauksineen. Jännittävä se on, ja yllättäviä käänteitä täynnä, usein verisiä. Sotavanhukset, ammutut lapset, joukkoteurastukset, juonittelut... Mutta otteeltaan ja sisällöltään se hämmästyttää, jopa karmii. Kirjailija ei kaihtanut isoja mittakaavoja. Ja millainen visionääri Lehtimäki olikaan! Hän osui monessa kohtaa oikeaan. Toivottavasti tämäkin perimmäinen visio toteutuu:

"- Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan Yhdysvaltoja, ei Maailman Yhdysvaltoja - kerran vallitsee maan päällä yksi ainoa yhteisö: Ihmiskunta."

Muualla: Tuija luki kirjan jo alkuvuodesta. Lue arvio!

Luin kirjan maksuttomana netistä projekti Gutenbergin sivuilta. Se on saatavissa myös Ylen Kirjojen Suomi -sivuston kautta.

Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä. Werner Söderström Osakeyhtiö 1917. Kirja käännettiin muun muassa venäjäksi. Jälleen hämmästyttäviä seikkoja: esipuheen venäläisversioon kirjoitti Maksim Gorki, mutta painos tuhottiin.

Juttu on osa Ylen Kirjojen Suomi -suurhanketta, jossa kirjabloggarit ovat mukana 101 kirjaa -osiossa. Ylen ja kirjabloggareiden yhteistyöstä tarkemmin tässä. Aiemmin osallistuin sarjaan Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi -kirjajutulla.

Vuoden 1917 kirja on sarjan sadas, jonka jälkeen jäljellä on enää yksi jännittävä valinta: minkä kirjan Seppo Puttonen valitsee kuvaamaan vuotta 2017? Sen saamme tietää 6.12. Ylen kanavilta. Kirjabloggarit ovat äänestäneet oman valintansa, jonka kerron 5.12. Ylen ykkösen Aamu-tv-lähetyksessä. Katso Yle Areenasta.

Facebook Yle Kirjojen Suomi
#kirjojensuomi






sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Marianna Kurtto: Tristania

Tristan da Cunha. Yksi maailman eristyneimmistä paikoista, juoruaa Wikipedia, ja kertoo tulivuorisaaren sijainniksi Etelä-Amerikan ja Afrikan mantereiden puolivälin, eteläisellä Atlantilla. Sieltä on tuhansia kilometrejä ihan mihin tahansa!

Saari kiehtoi Marianna Kurttoa. Hän sijoitti sinne romaanin, jossa saamme näkymän muutaman sadan asukkaan yhteisöön 1950-luvulla ja hieman sen jälkeen. Vuonna 1961 saaren pääosan muodostava tulivuori purkautui, ja asukkaat evakuoitiin, niin todellisuudessa kuin kirjassa.

Lise ja Lars menivät naimisiin paljon sitä ennen, kaikin asiaankuuluvin odotuksin ja pienen yhteisön siunauksin. Syntyi Jon, joka oli yhdeksänvuotias, kun hänen elämänsä ensimmäinen järistys tapahtui. Lars oli bisnesmies, joka vietti pitkiä aikoja poissa saarelta, toisin kuin Jonin tuntemat muut isät.

Lars tapasi Yvonnen. Ironista kyllä, ostaessaan kukkia Liselle mantereelta vietäviksi. Yvonnen pisamat eivät jättäneet miestä rauhaan. Ei saarella solmittu liitto ollut muutenkaan helppo. Oli Martha ja tapahtui kaikenlaista, mitä suljetussa yhteisössä saattaa kuvitella tapahtuvan.

Kun todellinen tulivuorenpurkaus tapahtuu, alkavat solmut aueta. Ihmissuhderomaani muuttuu hetkeksi trilleriksi, jossa kiehuva laava ei jaottele eteensä osuvaa kiveksi, lampaaksi tai ihmiseksi. Onneksi saaren asukkaat olivat osanneet varautua. Mutta aina on läsnä inhimillinen tekijä, joka noudattaa muita lakeja kuin virallisia tai järjen sanelemia. Luonnon voimasta tietysti puhumattakaan. Kurtto osaa yllättää ja välttää niin ennalta-arvattavuuden kuin lällyyden. Hän kuljettaa lukijan kaukaiseen maahan vahvan tunnelman vietävänä kuin aaltojen mukana keinuen.

Ihastuttava, kiehtova ja kaunis tarina. Vireeltään levollinen, myös osin surullinen ja haikea. Ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla, vaikka eksoottinen paikka tuo tähän tarinaan vahvimman mausteen. Kirja on Kurton ensimmäinen romaani, mutta runoilijana ja kääntäjänä hän on kokenut, ja se näkyy.

Kenelle: Nojatuolimatkaajalle, merta rakastavalle, levollisen lukuhetken etsijälle.

Muualla: Varmaotteinen, merellisen väkevä ja kaunis teos, joka herättää eloon saaren ja sen ihmiset, sanoo Lumiomena. Maisku ihastui ja vertaa herkullisesti Larsia Mad Men -sarjan Don Draperiin.

Marianna Kurtto: Tristania. WSOY 2017. Kansi: Anna Makkonen. Kustantajan lukukappale.

torstai 30. marraskuuta 2017

Tore Renberg: Iskuja joka suunnasta

Ihan kuin ei olisi tarpeeksi kärvisteltävää ruotsalaisten romaanien menestystä seuratessa, norjalaiset suihkivat vielä kovemmin latuja, joita ei ole meillä hiihdetty. Yksi kovista nimistä on Tore Renberg, jonka Taisteluni-sarjan lukeneet suomalaiset tuntevat Karl Ove Knausgårdin musakaverina, mutta myös yhä paremmin omilta kirjallisilta ansioiltaan.

Renberg on kirjoittanut paljonkin, romaaneja, lastenkirjoja ja näytelmiä, mutta tämä kirja on vasta toinen suomennettu. Pidin jo ensimmäisestä, Huomenna nähdään -kirjasta paljon sen raikkaan ja irtonaisen otteen takia, ja voisin kopioida tekstini siitä tähän sellaisenaan. Ajatukset ovat samat: äärilaitojen ihmiset, joita ei voi olla symppaamatta. Aitous, rentous ja huumori, asenne kaiken tohelluksen myötä, jota jatkavat edellisestä kirjasta muutamat tutut hahmot ja moni uusi tuttavuus.

Jan-Inge on jengin pomo, aivot ja synnynnäinen johtaja, hän huomaa yllätyksekseen. Sisko Cecilie odottaa kaksosia, joita vielä enemmän odottaa hänen miehensä Rudi, hulluna ihanaan naiseensa. Muutenkin Rudilla on aina "tunteet pinnalla".

"...naiset tarvitsee ihan helvetisti unta, kun ne on pantu paksuksi suurimmalla rakkaudella. Se on täysin luonnollista."

Jengissä on monta omalaatuista persoonaa - itse asiassa, kaksi yhteenlyöttäynyttä jengiä, koska intressien huomataan olevan yhteisiä. Pikkurikoksilla eläminen, edes muuttofirman kunniallisen fasadin takana, ei lyö leiville. Joten on tehtävä yksi suuri keikka, joka ratkaisee finanssiongelmat. Samalle se toimii myös moraalisena opetuksena ja rangaistuksena Rudin sikarikkaalle mutta pihille veljelle. Hän kohtelee vaimoaan ja kahta poikaansa armottomasti, ja saa maksaa siitä!

"- Täällä on ihmeen hiljaista. Missä pojat on? - Poliisit kävi täällä, Rudi sanoi kuulostaen lähes ylpeältä. - Ne vei pojat. Ja tulee kuulemma takaisin juttelemaan meidän kanssa. Ai, mä sanoin. Rudi nauroi. - Mistä, mä kysyin. Hehheh. Cecilie hymyili. - Hienosti tehty Rudi, vitsit mikä nero."

Jengin sisäisiä suhteita ja roolien kehittymistä on riemastuttavaa seurata. Ja liikuttavaa, tyypit ovat niin todellisen oloisia, eivätkä he todellakaan ole hopealusikoita joutuneet suustaan sylkäisemään syntyessään.

"Raha, Jan Inge ajatteli. Minä rakastan rahaa. Ja jos kerran rakastan rahaa, hän kehitteli ajatusta punajuuriliemen imeytyessä vaatteisiin, kukaan ei voi väittää minua tunteettomaksi."

Jan-Inge löytää paitsi uusia kykyjä itsestään myös rakkauden, Dolly Parton
-tyyppisen jenkkinaisen Beverlyn, joka solahtaa porukkaan itsevarmoin ottein. Lisäksi saamme seurata muutamaa jengien touhuja tarkkailevaa poliisia, Tommya ja Gracea.

"Tänne tuli äsken ilmoitus. Vähän omalaatuiselta kuulostava murto Vaulenissa. Väkivaltarikos. Ei anastettua omaisuutta. Kaksi nuorta, naamioitunutta miestä murtautui taloon rikkomalla ikkunan ja kidutti paria, joka oli kuvaamassa pornofilmiä. Toinen miehistä viilsi veitsellä B-kirjaimen naisen ihoon."

Paksu opus on nopea lukea, dialogia on paljon, eikä se syvällisyydellään säkenöi, mutta kuvaa henkilöitään hyvin. Hulvaton, tuore, pakottomasti soljuileva tarina viihdyttää mainiosti. Ketään ei tuomita omista omituisuuksistaan (paitsi se Rudin veli), kaikille on tilaa ja paikka yhteisössä, joka syntyy oikeastaan vahingossa. Kuin komedia start-up-firman syntytarinasta (näin Slush-henkeen), paitsi että tämä jengi tuskin voi odottaa ympäröivän yhteiskunnan kannustusta ja huraa-huutoja. Yrityksen puutteesta heitä ei ainakaan voi syyttää. Eikä olla pitämättä tarinasta ja kirjailijan taitavasta tarinan kuljettelusta yllätyksestä toiseen.

"- Benhän on hyvä tyyppi eikä varmasti aiheuta ongelmia, ja Rikki tuntui nukkuneen hyvin ja saaneen päänsä järjestykseen, joten kaikki hoituu, ei hätää. - Tsiisus, Cecilie sanoi. - Sä kuulostat melkein Janilta."

Kirja muuten tapahtuu Stavangerissa, ja taustalla on ollut todellinen jengi, josta idea alkoi elää.

Juha Itkonen (vas.), jonka pikaisesti tapasin kirjamessuilla, kirjoitti Imageen 10/17 mainion jutun norjalaisesta kirjallisuudesta ja siitä, mikä Norjasta tekee kirjallisuuden satumaan - kannattaa lukea! Hän haastatteli mm. Tore Renbergiä, joka kuvaa kirjojaan: niissä on "vähän William Faulkneria. Vähän Fucking Åmålia. Vähän Coenin veljesten elokuvia."

Kenelle: Viihteen ystävälle, rennon otteen arvostajalle, elitismiä välttävälle.

Muuta norjalaista, jota kannattaa lukea: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Leinen uusi kirja, Kuilu, ilmestyy tammikuussa 2018 suomeksi! Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta. Per Pettersonin kirjat. Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Erlend Loe, jonka Supernaiivin kanssa viihdyin, mutten oikein myöhempien. Ikivanhassa jutussani on mainittu muitakin. Mistä näitä oikein tulee, siellä jumalan selän takana?

Tore Renberg: Iskuja joka suunnasta. Suomennos Outi Menna. Like 2017

lauantai 25. marraskuuta 2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta. Mielenterveysviikko.

Vietämme parhaillaan valtakunnallista Mielenterveysviikkoa. Teemana ovat tänä vuonna työelämän haasteet. Ei tarvinne perustella noston tärkeyttä, kun muistaa uutisoinnin siitä, miten mielenterveyden ongelmat keikkuvat kärjessä kansaa sairauseläkkeelle ja sairauslomille viejänä. Vaikka tilanne on kohentunut - eläköityminen on vähentynyt - ei se vieläkään hyvä ole. Olemme jotenkin onnistuneet rakentamaan itsellemme ympäristön ja työelämän, jota psyykemme ei kestä!

Olen etuoikeutettu: minulla on koko aikuisen ikäni ollut käytettävissäni työterveyshuolto, lääkäreineen ja psykologeineen. Keskustelu- ja muuta apua saa nopeasti, jos tarve on, ja tästä olen kiitollinen. Olen myös palveluja hyödyntänyt kainostelematta. Vaikeimpina aikoina on tarvittu nukkumiseen kemiallista tukea, puhumisesta on ollut hyötyä. Ehkä suurin helpottava tekijä on tieto siitä, että jos en pärjää, apu on lähellä. Mutta läheskään kaikilla ei näin ole. Ja se on pahinta. Suuri osa ihmisistä, lähelläni ja kauempana, ei kuulu piiriin, joka saa lääkäriajan tunnin kuluttua varauksesta. Mieli on saanut murtua "rauhassa" loppuelämäksi, vanhuksena, aikuisena tai nuorena, joka ei edes ole ehtinyt työelämään. Lasten ja nuorten tilanne on kipein ja surullisin; vaikutukset ovat nähtävissä työelämässä myöhemmin.

Annastiina Storm kertoo perheestä, jolla ei mene loistavasti. Silja ja hänen pikkuveljensä Santtu sinnittelevät arvaamattoman isän ja väsyneen äidin hoivissa miten taitavat. Isä viipottaa viinanhuuruisilla reissuillaan ja pelottaa perheenjäseniä kotiutuessaan. Hoivaaminen unohtuu joskus, ja lapset jäävät kaksin: he tukeutuvat toisiinsa ja mielikuvitukseen, sillä turvallisia aikuisia ei ole. Storm kuvaa hienosti lasten yksinäisyyttä ja turvaverkon puuttumista. Saarnaamatta, kertomalla isovanhemmista ja tädistä, joilla on muuta mietittävää kuin lasten hyvinvointi. Taustansa on toki heilläkin, mutta miten se auttaa näitä lapsia nyt?

Sydäntä särkee lukea lapsen kiintyminen kehen tahansa aikuiseen, joka osoittaa ystävällisyyttä. Ja asioiden ihmettely, mutta lojaalisuus perheelle. Ukki ja poika lähtevät aamukalaan, ollaan niin miehissä, että. Siljan jäämisestä mummin kanssa Santtu pohtii: "Mummi voisi kyllä joskus kysyä, mitä Silja haluaa leikkiä, mutta ei se taida uskaltaa, koska Silja haluaisi taas jotain sellaista mikä mummille ei sovi ja taas sille tulisi paha mieli."

Santtu itse pelkää isää niin, että pissa tulee housuun. Silja muutaman vuoden vanhempana kokee ahaa-elämyksen tätiään miettiessään: "Mervillä on ihan eri elämä, jota isä eikä äiti eikä kukaan muu osaa. Mieleeni lähtee vyörymään niin iso ajatus, että unohdan pisarat ja kaikki: voisinko minä opetella Mervin elämää? Yhtäkkiä tunkkainen auto onkin täynnä valoa ja ilmaa ihan kuin katto olisi lähtenyt irti."

Santusta tuntuu, että hänellä on mahassa reikä. Äidilläkin kai on, koska pikkuveli pääsi sieltä tippumaan. Sisarukset yrittävät auttaa veljeä löytämään kotiin. Äidistä ei ole apua, sillä hän ei jaksa.

"Annan itseni mennä. Päästän lankoja käsistäni: elämänlanka, kodinhoitolanka, äitilanka, vaimolanka, sukulaislanka, ruokalanka, puhumisenlanka. Antaudun kyytiläiseksi."

Koskettava, todellinen ja kauniin ilmavasti koottu tarina, joka on liian tavallinen ja siksi niin tärkeä. Miten pystymme elämään, kun eväät ovat olemattomat? Parasta kirjallisuutta ei tee aiheen erikoisuus tai tavallisuus, vaan kertomisen tapa. Takakannen tekstejä olen tuskaillut aina - vältän niiden lukemista, mutta nyt uteliaisuudesta luin, mitä asioita se nostaa, olemmeko samoilla linjoilla. Emme ole. Anteeksi laatijalle ja kustantajalle, mutta harvinaisen hölmö teksti jopa takakansitekstiksi. Kirjan nimikään ei tee oikeutta sen sisällölle (tuntuu liian valoisan markkinoinnilliselta ja ehkä muistuttaa liikaa Me halutaan uudet nimet -kirjaa).

Kirja on hieno, osuu olennaiseen ja satuttaa. Esikoisromaaniksi sitä ei lukiessa muista, niin valmis ja aito se on. Tekstin viilaus ja viimeistely on osattu lopettaa juuri oikeaan kohtaan.

Kenelle: Arkisen ystävälle, lapsista välittäville, kotimaisen lukijalle. 

Muualla: Vaikuttava esikoisteos, sanoo Tekstiluolan Tuomas ja tarjoaa pitkän analyysin sekä lisää linkkejä. Kuten mainion jutun Ompun blogissa.

Osallistun postauksella Mielenterveysviikkoon, josta kertoi ja josta haasteen heitti Suketus.

Annastiina Storm: Me täytytään valosta. S&S 2017.