Tuskin on toivuttu Siilin eleganssista, kun Barbery tulee taas. Jos luulit heittäneesi iäksi hyvästit pariisilaiselle kerrostalolle hienostelevine asukkaineen, ovenvartijarouvineen ja kissoineen, nyt pääsetkin sinne takaisin.
Kulinaristin kuolema kertoo yhdestä talon asukkaasta, maailman vaikutusvaltaisimmasta ravintolakriitikosta, joka eläessään on ”jaellut kynällään suolaa ja hunajaa lehdissä, ohjelmissa ja puhujanpöntöissä”, nostanut ja tyrmännyt kokkeja ja huippuravintoloita, maistanut ja arvioinut herkut vaatimattomimmista ylellisimpiin, mitä kuvitella saattaa, palvellut kuningas Makua kaikin tavoin − tiivistettynä sanoen, elänyt elämänsä ruuan kautta.
Nyt hän tekee kuolemaa ja pohtii mennyttä − ja mikä on se suuri maku, jota hän vielä kaipaa, jonka muisto häntä vaivaa ja riivaa kuolinvuoteellakin?
Perhe on ollut hänelle toissijainen asia. Vaimo on rakastanut miestään, mutta lapset ovat katkeria. Kuvaavaa kyllä, sydän on se heikoin ruumiinosa, joka kriitikon lopulta tappaa.
Mutta tarinassa on kyse ennen kaikkea ruuasta: sen kiehtovuudesta, moniulotteisuudesta ja merkityksestä, jota päähenkilömme ”leukaperät temmeltäen” on koko ikänsä tutkinut ja rakastanut. Hän kuvaa suhdettaan eri ruoka-aineisin: miten paljon hän saakaan irti pelkästään leivän rakenteesta, puhumattakaan ”osterin eroottisesta samettisuudesta” tai ”lihan viriilistä voimakkuudesta.” Ja saamme kuulla, että kalaruuassa ”olennaista ei ole hienous, möyheys, voima eikä öljyisyys vaan villiys.” Ruuan ominaisuuksien lisäksi hän huomioi myös syömisympäristön ja seuran. Ruoka on hänelle loputon aarreaitta ja nautinnon lähde − ja paljon enemmän.
Palvova suhde ruokaan on epäterve. Mutta kirja on upeaa, päähenkilönsä mukaan hieman vanhahtavaa kieltä ja etenkin ruokaosuudet hämmästyttäviä, ylitsevuotavan runsaita sanallisia gourmet-annoksia. Onko kirjailijan tarkoitus avata ruuasta nauttimisen kulttuuria lukijalle? Herää epäilys, että tässä myös lempeästi irvaillaan ruuanpalvonnan ylettömälle trendille − kun kokkiohjelmia tulvii tv:stä toistakymmentä päivässä, kaupat pursuavat keittokirjoja ja kaikki kiirehtivät kertomaan harrastuksekseen kokkaamisen? Oli niin tai näin, kirja toimii. Ainakin tälle lukijalle, jolle ruoka ei ole pyhä asia eikä arkinen ruuanlaitto harrastus. Ehkä ruokaan ja sen laittajiin jopa suhtautuu nyt hieman kunnioittavammin.
Ruuan lisäksi kirja tarjoilee myös hykerryttäviä havaintoja ruuanlaittajista ja muustakin. Miten kaikkea tätä mahtuukaan vajaaseen parinsataan sivuun. Loppupuolella alkoi jo ruuan hehkutus ylitsevuotavine adjektiiviryöppyineen kyllästyttää ja muutenkin kohokas jotenkin lässähti, joten sivuja oli ihan riittävästi. Viisas, hauska ja elegantti kirja kuitenkin on, edeltäjänsä tapaan, vaikka kevyempi nautittava.
Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema. Gummerus 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti