maanantai 23. toukokuuta 2011

Iljan äidiksi

Suvi Aholaa olen lukenut aiemminkin, paitsi tietysti Hesarissa, myös runomuodossa, ja tietokirjapuolelta kirjallisuutta ja kriitikon työtä pohtivan Tietokoneen ja silitysraudan. Lurukin on näköjään lukenut äskettäin Aholaa.

Aholan teksteissä on aina hyvin henkilökohtainen ote, mikä tekee niistä helppoja luettavia. Ne ovat rehellisen oloisia ja siksi helposti samaistuttavia. Adoptiolapsen tulosta perheeseen kertova Iljan äidiksi lienee kaikista kirjoista henkilökohtaisin. Ahola kertoo sekä odotusajasta että perheen sopeutumisesta uuteen olomuotoonsa kolmilapsisena. Lapsen myötä joutuu monen uuden asian eteen, saati sitten kun kyseessä on venäläisestä lastenkodista tullut lievästi kehitysvammainen perheenjäsen.

Hienoa, että Ilja sai rakastavan kodin, eikä joutunut viettämään loppuikäänsä jossain ankeassa laitoksessa. Ihailen näitä vanhempia. Maailmassa on niin paljon apua tarvitsevia lapsia, että kaikki teot heidän tilanteensa parantamiseksi ovat enemmän kuin elintärkeitä. Biologistakin lasta voi olla välillä vaikea rakastaa ja kasvattaa, saati sitten jos lapsi on vierasta syntyperää. Mutta adoptioon päätyvät vanhemmat ovat jo varmasti henkisesti niin kypsiä, että hyväksyvät annetut alkuehdot ja siirtyvät vanhemmuuteen sujuvasti, vain hieman toista reittiä. Vanhemmuus on varmasti aivan yhtä hyvää kuin biologisenkin lapsen kanssa, rakkaudesta puhumattakaan, näitä en epäile lainkaan.

Ahola vaikuttaa ihmiseltä, joka saa käytännön asiat toimimaan. Adoptioon ja itänaapuriin liittyvät tuskastuttavat byrokratiat hoidetaan ja kodin arki kolmen lapsen (ja remontin, aika masokistista) kanssa pyörii, normaalein takkuiluin tietysti, mutta ei tuo mitään ihmeellisen yllättävää. Väsymystä, kyllästymistä, epäuskoa, mutta myös iloa, tarpeellisuuden tunnetta ja onnea.

Kirjassa Ahola keskittyy kertomaan paljon itsestään, omista tuntemuksistaan. Lukijalle tämä on antoisaa ja kirjailijan muulle perheelle armollista. Hieman ihmettelin sitä, että mies jäi jotenkin taka-alalle koko asiassa. Ahola puhuu usein perheen asioista minä-muodossa, kuten miten hän melkein yksin mullisti perheen elämän adoption myötä. Loppuosa kirjasta onkin kirjailijan omia ajatuksia vanhemmuudesta. Kaikkiin ei voi täysin yhtyä, mutta näkökantoja mahtuu maailmaan. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan ja voi puhua vain omasta puolestaan.

Tärkeä aihe, rehellinen kirja, jonka uskon kiinnostavan kaikkia lapsirakkaita. Kaikkea ei varmasti kerrota, mutta paljon kuitenkin, niin paljon että myös adoptiota suunnittelevat varmasti myös saavat tästä ajatuksia irti.

Suvi Ahola: Iljan äidiksi. WSOY 1999.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti