keskiviikko 7. elokuuta 2013

Ne jotka jäävät

Fridan on tehtävä suuri päätös. Haluaako hän lapsen Emilin kanssa vai ei? Lapsi on kynnyskysymys heidän suhteensa jatkumisessa. Emil toivoo lasta, Frida pelkää sen sitovan häntä liikaa. Hänen on vaikea rauhoittua, luottaa, olla läheisessä suhteessa. Siksi hän matkustaa isänsä kotikonnuille Montpellieriin miettimään päätöstään. Samalla hän kelaa perheensä - eli itsensä - historiaa muutaman sukupolven takaa. Lähtemistä ja jäämistä.

Oli Siri, hotellinomistaja Erik Kurjen tytär, joka nappasi miehekseen Per Henrikssonin, koska tällä oli sukua Ruotsissa ja se tuntui hienolta. Oli heidän poikansa Poju,  joka haaveili lentokoneista, mutta isä järjesti pojalle työpaikan vasta Helsinkiin perustetulta IBM:llä. Poju valitsi omapäisesti sihteerinsä, Hilkan Kaskisista, ja nai tämän. Poju päätti noudattaa unelmaansa ja pääsi kuitenkin Pan Amille töihin, mutta Hilkka ei halunnut suin surminkaan muuttaa Amerikkaan, joka oli Pojun haaveiden kohde. Levoton Poju lähti rapakon taakse, ja ehti elämässään erota ja löytää uuden naisen monta kertaa. Vaimo Suomessa, Amerikassa, Hongkongissa, Amerikassa... miten monta heitä olikaan, ja lapsia. Mikseivät suvun miehet epäröineet lapsien hankkimista, kuten Frida, vaan päinvastoin? Ottaako nainen isomman vastuun lapsesta - se mullistaa naisen elämän, muttei miehen samalla tavoin? Ainakin Siri omistautui Pojulle. Eikä miestä voi ymmärtää tuntematta tämän äitiä, sanoo kirja.

"Joskus me kaikki erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnellisiksi, mutta kauheinta on, kun vaadimme sitä lapsiltamme."

Pojun ja Hilkan poika Raimo, Fridan isä, päätti olla puoliso ja isä. Hän ei kuitenkaan pystynyt pitämään yllä näitä rooleja, vaan hajosi. Lähti itsestään. Hajoamista sisältä päin pelkää myös Frida, vaikka toisaalta uskoo isänsä oppia: "Mitä tahansa voi olla, jos vain päättää niin, omaksuu roolin."

Kirja on hyvä, jopa erinomainen, monilla kriteereillä, se herättää paljon tunteita ja ajatuksia. Se on haikean kaunis ja luottaa lukijan lukutaitoon. En kuitenkaan osannut eläytyä tähän täysillä, koin aikahyppelyt hieman sekaviksi (piti olla tarkkana, kenestä kulloinkin puhutaan) ja ajatukset jopa ärsyttäviksi Fridan asenteen vuoksi. Toivon, että hän löysi menneisyydestään vastauksia - mutta oikeassa elämässä tuntuu liian helpolta nojata menneeseen niin paljon kuin Frida tekee, hyvässä ja pahassa. Kiitän myös Westö-viittausta. Ja olen iloinen, että luin kirjan, vaikkei se ykköskaartiini nousekaan. Voi olla, että sukupolviero näkyy tässä?

Kiitän kauniista kielestä, viisaista, ankarista ajatuksista, tulevaan viittauksista, jotka tekevät tekstistä persoonallisen. Pidin myös siitä, että henkilöt sidottiin aikaansa työpaikkojen kautta ja siitä, että Helsinki on vahvasti läsnä. Henkilöt ovat moniulotteisia, kiinnostavia.

En pitänyt menneen vatvomisesta, toistoista, sentimentaalisuudesta, asenteesta, jonka mukaan kaikki selittyy aikaisemmin tapahtuneella, vastuunoton väistämisestä, suvunjatkamisen kauheuden ja kauneuden painottamisesta. "Eikä Raimo ollut ollenkaan huomannut, kuinka lapsilla on tapana tuhota perheidylli." Aivan kuin ihmisellä ei olisi omaa tahtoa, omaa vastuuta, vaan menneet ja tulevat sukupolvet määrittävät kaiken tapahtuvan. Onko oikeasti niin?

Kenelle? Tunteikkaista sukupolviromaaneista nauttiville, identiteettiään etsiville, tuoreesta kauniista kielestä iloitseville ja ilman muuta kaikille Leonard Cohen -faneille. Jos pidät Cohenista, pidät varmasti myös tarinasta, joka kulkee musiikin mukana lukujen nimiä myöten.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, sillä se voitti keväällä Pentti Saarikoski -käsikirjoituskilpailun. Ajattelen samoin kuin Jenni: kirjassa pitää olla enemmän rosoa, jotta se kolahtaisi täysillä. Mari a rakasti kirjaa, Liisa piti kovasti ja hänen blogissaan on lisää linkkejä.

Tua Harno: Ne jotka jäävät. Otava 2013.



10 kommenttia:

  1. Minä pidin juuri kirjan haikeudesta ja kauniista, jollakin tavoin uniikista kielestä. Ehkä vastaanottoni oli myös avoin siksi, että mieheni suvussa on ollut oma 'pojunsa', jonka elämän värikkäitä kuvioita hänen jälkeläisensä kantavat kuka paremmin kuka heikommin selviten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pojun elämästä saisi hyvinkin kokonaisen oman kirjan! Henkilöt ovat muutenkin eläviä tässä, ehkä vähiten juuri Frida, tai nuoruutensa vuoksi - menneisyyttä ei ole vielä ehtinyt kertyä. Kielestä olen samaa mieltä.

      Poista
  2. Minullekaan tästä ei kehkeytynyt sen suurempaa romaania. Hyvä kirja tämä on, sitä ei käy kiistäminen, mutta kaikkiin ylistäviin arvioihin en yhdy. Vetävä nimi kirjalla on myös :)

    VastaaPoista
  3. Niin on, hieno nimi! Lieneekö sekin jostain Cohenin biisistä?

    VastaaPoista
  4. Tässä kirjassa varmaan pidin eniten juuri siitä kielestä kuin itse tarinasta.

    Esikoisteoksena tämä kyllä on hieno, toivottavasti tulee vielä jatkoa Harnon uralla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon samaa, lisää Harnon kaunista kieltä uusin tarinoin!

      Poista
  5. Minulle tämä kirja kolahti keväällä aika kovaa. Pidin tarinasta ja erityisesti Harnon kielestä ja kirjan tunnelmista. Hän kuvasi myös valtavan hienosti sairastunutta mieltä (siis Raimoa).

    Olen kuitenkin samaa mieltä että Frida oli romaanin vähiten kiinnostava hahmo. Syynä on varmasti juuri tuo, mitä sanotkin: nuori ihminen, niin vähän elettyä elämää vielä takana.

    Minäkin odotan ja toivon Harnon kirjoittavan lisää. Lahjakas nuori nainen, ei voi muuta sanoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raimo ja muutkin ovat kirjassa tosiaan eläviä, uskottavia - kirjailija on tarkkanäköinen. Odotellaan lisää hyvillä mielin.

      Poista
  6. Minä en ole tätä vielä lukenut ja olen itse asiassa melko varma, etten luekaan. En ainakaan vielä, sillä jostain syystä se ei kiinnosta juurikaan. Vaikka kyllä tässä taitaa olla aika paljon elementtejä, joista yleensä pidän. (Westö <3 Helsinki <3 )

    VastaaPoista
  7. Minäkin vähän vieroksuin kirjaa ensin, kuvittelin sen olevan jotenkin... runollisempi tai jotain, mikä ei kiehtonut arvioiden perusteella, kai se kauniin kielen hehkutus teki sen. Mutta tämähän olikin sukupolviromaani ja Helsingissä aika vahvasti, josta Westö-mielleyhtymä.

    VastaaPoista