torstai 5. syyskuuta 2013

Mustat paperit

Pieni, kaunis kirja alkaa, yllättävää kyllä, valkoisista papereista. Ann on ostanut sitä paketillisen; 500 aanelosarkkia hienoa valkoista paperia, jotka Ann aikoo kirjoittaa täyteen.

Sillä Annilla on kiire: hän kuolee pian. Sitä ennen hän haluaa sanoa kaiken. Etenkin pienelle pojalleen Lucille, joka ei osaa vielä edes lukea, ja Rosalle, jolle Luc jää hoidettavaksi. Annille ero pojasta on vaikein paikka, ja hän yrittää kaikkensa tehdäkseen tilanteen tälle mahdollisimman helpoksi. Kirja on kooste kirjeistä, joissa hän kirjoittaa kauniista muistoista, haikeista ajatuksista, Lucin ja Rosan tulevista mukavista päivistä. Suloista, ajattelevaista, todellista äidin rakkautta.

Mutta kun Ann pääsee kirjoittamisessa vauhtiin - ja hän pääsee siihen nopeasti - sävy muuttuu. Hän ei halua jättää poikaansa, hän on kateellinen Rosalle ja katkera siitä, että on pakotettu poistumaan. Toisin kuin kuolevan kuvittelisi tekevän, hän ei kirjaa historiaansa, vaan alkaa kirjoittaa Lucin elämää eteenpäin: miten tämä pärjää koulussa, opinnoissa, kaverien kanssa, tyttöjen kanssa... Hän kuvittelee tilanteita yksityiskohtaisesti ja kiduttaa itseään niitä miettimällä.

Kirjeissä hän, Ann, on aina kaivattu ja usein Lucin ajatuksissa. Hänen kuolemansa kohahduttaa maailmaa; hän on ollut ylivertaisen kaunis ja viisas, saanut miehet hulluiksi ja professorit vaikuttuneiksi. Ja Luc, hänestä tulee miljoonasti kaikkea, tutkija lääkäri arkeologi merimies paperikoneenhoitaja, hän menestyy opinnoissaan ja työssään hämmästyttävästi. Hän on naisten suosiossa ja lopulta löytää täydellisen tytön puolisokseen.

Ann on tytölle raivoisan mustasukkainen - vaikka tyttö on hänen omaa keksintöään. On hyvä, että Luc on onnellinen, mutta äiti on sentään aina hieman parempi, tärkeämpi, vihkisormuskin näytti kauniimmalta hänen kädessään. Lucista tulee isä, ja mummu-Ann nimeää lapset lempinimiä myöten.

Paperit mustuvat musteesta, mutta niistä tulee vielä mustempia kuin alussa kuvittelin: sysimustat myös sisällöltään. Kirja näyttää viattomalta päällepäin - hienon ulkoasun on suunnitellut Jenni Saari - mutta sisällä on pommi. Se on inhimillisyydessään vaikuttava kuvaus surun, kaipauksen ja varmasti osin sairaudenkin murtamasta mielestä; sekopäisyydestä, jota on yhä vaikeampi hillitä; hulluudesta, jota jokainen meistä salaa pelkää, koska sisimmässään tietää sen olevan mahdollinen meidän jokaisen kohdalla, kun tilanne on tarpeeksi haastava. Olisiko oman kuoleman tietäminen ja pienen isättömän lapsen jättäminen sellainen?

Ann vaikuttaa yksinäiseltä, mutta emme saa tietää, onko hän ollut sitä aina vai johtuuko se sairaudesta. Hän ei kerro itsestään paljonkaan, vaan paljastaa jotain sopimaksi katsomaansa kirjeissään; emme myöskään voi tietää, mikä siitä on totta ja mikä ei. Voimme vain arvailla.

Huikea psykologinen tutkielma ja upea teksti, joka voisi olla minkämaalainen tahansa. Näin siinä kaikuja ranskalaisuudesta, hollantilaisuudesta, miksei kauempaakin. Yleismaailmallisuudesta. 
Tämä ei ole vahinko, onhan henkilöiden nimetkin valittu taiten. Muinonen on esikoiskirjailija, jota ei sellaiseksi uskoisi, niin taidokas tämä pieni kirja on: tekstin lisäksi kiitän ihokarvoja nostattavaa perusideaa. Yleisvaikutelma: pelottavan hieno.

Kenelle? Psykologisesta jännityksestä pitäville, äidin rakkautta arvostaville, tuoreen kauniin tekstin ystäville, suomalaisrealismia vieroksuville ja niille, jotka voivat vielä huokaista tyytyväisinä: onneksi minä en ole tuossa.

Helmi-Maaria Pisara vaikuttui.

Maija Muinonen: Mustat paperit. Teos 2013.

Liitän sarjaan Koen 13 kotimaista numeroksi 16.

Tue lukutaitokampanjaa!

Tästä päivästä viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen, joten nyt on tiedossa kirjatykitystä ja tiuhaa päivitystahtia. Haastan sinut, lukijani, mukaan - yksikin euro on tärkeä!

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.


12 kommenttia:

  1. No mutta vau! Olen varannut tämän kirjan kirjastosta ajatellen että kuulostaa ihan kiinnostavalta, mutta nyt kun luin arviosi, haluaisin päästä heti lukemaan tätä. "Pelottavan hieno" lupaa hyvää. Ja voi luoja, millainen esikoiskirjavuosi tämä on ollut, ihan hurjaa... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sano muuta, huimia esikoisia ilmestyy hengästyttävästi. Upea kirjavuosi meneillään, nautitaan!

      Poista
    2. Sain tämän tiistaina kirjastosta, aloin lukea keskiviikkona, luin ensimmäiset 20 sivua ja siirryin suoraa päätä nettiin tilaamaan kirjakaupasta oman kappaleen. Eilen luin tämän loppuun, huh mikä lukujumi iski! Mustat paperit on silkkaa dynamiittia, sen sanon. Kirjoitin oman juttuni äsken ja ajastin aamulle, ja nyt tulin lukemaan sinun arviosi uudestaan. Ja vau, arviosi on niin upea, että olen nyt ihan kananlihalla kauttaaltaan.

      Mitä tämän jälkeen voi lukea?! HUH!! Pelottavan hieno, oikeassa olit!! :)

      Poista
    3. Eikö vaan, hiljaiseksi vetää! Vaikka sinun dynamiittisi tai minun pommini eivät niin paljon hiljaisuutta lupaakaan, heh.... Järistyksiä tiedossa vielä kirjaa lukemattomille.

      Poista
  2. Pakko saada, pakko saada, pakko saada, pakko!

    Wau!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin kirjan muotoa: vähän harmitti, kun se on pienoisromaani eli lyhyt, kuin laajennettu novelli. Mutta toisaalta raskas aihe ei olisi ehkä ollut niin tehokas pitkittyneenä. Nyt jäi paljon oman mielikuvituksen varaan, ja siitä pidän. Lukijaan luotetaan.

      Poista
    2. Minuakin harmitti, että tämä oli pienoisromaani, olisin voinut lukea tällaista vaikka kuinka monta sivua lisää. Toisaalta kuten sanot raskas aihe ei ehkä olisi kantanut pidemmälle etenkään kirjeiden muodossa, Ann taisi sanoa jo kaiken mitä tahtoi ja pystyi. Aivan suurenmoinen kirja tämä kyllä on :)

      Poista
    3. Uskottavuuskin olisi voinut kärsiä pitkästä pohdinnasta - kun kuolema oli koko ajan niin lähellä, piti tilanteen muuttua aika nopeasti. Joten ehkä paras näin ja samaa mieltä kirjasta!

      Poista
  3. Olen ollut tästä varovaisen kiinnostunut, mutta arviosi myötä haluan ehdottomasti lukea tämän! Kirja ei ole vielä saapunut meidän kirjastoon ja jonoakin on jo syntynyt, mutta sitten aikanaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinne vain kipinkapin kirjastojonoon tai kauppaan. Nopealukuinen tämä on, mutta ei kevyesti otettava.

      Poista
  4. (sisältää juonipaljastuksen) Tämä on todella kaunis kirja, kaunista tekstiä. Ja olen blogistin kanssa pitkälti tulkinnut tekstin samoin. Ainoa ero tulee tässä ajatuksessa äidin rakkaudesta - mielestäni Ann ei ole ennen kaikkea rakastava äiti vaan, juuri niin, hieman hullu, epäkypsä ja itsekäs. Tässä tulee nyt juonipaljastus, joten jos joku ei halua tietää teoksen juonesta, älä lue eteenpäin. Voisiko rakastava äiti todella ottaa lapsen oman väkivaltaisen kuolemansa todistajaksi? Voisiko rakastava äiti käyttää säästönsä, pienen poikansa turvan, taatakseen kauniin ruumiin itselleen? Muinonen on mielestäni hienosti kirjoittanut epäluotettavan minäkertojan romaaniinsa. Lisää tällaisia kirjoja! Niina Hanhinen

    VastaaPoista
  5. Taisin epäonnistuneesti yrittää olla ironinen - mutta äiti itse uskoi olevansa rakastava koko ajan, ja olikin myös lukijan mielestä, siihen rajaan asti, jonka jälkeen kaikki on toisin. Ja se raja on häilyvä, aina, hulluuden ja järjen välillä. Mutta onko se ihme, tuossa tilanteessa, jotenkin symppaa äitiäkin kuitenkin. Epätavallinen tilanne, epätavallinen reagointi?
    Samaa mieltä Niina, lisää tällaista!

    VastaaPoista