sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Ajo

Juha Itkonen sai kirjaansa innoitusta omasta suvustaan, tarkemmin isoäidistään. Isoäidin nuorimmaisen lapsen kuolema on tarinan keskeinen aihe ja surullinen taakka perheessä, joka kuitenkin kirjassa on fiktiivinen, painottaa kirjailija epilogissaan.

Itkonen kuvaa tarkkaan tapaansa sukupolvien tuntoja ja tapahtumia. Ne koostuvat pienistä yksityiskohdista, joista lukija saa itse koota isomman kuvan. Aino, Heljän lapsenlapsen Piin vaimo, on isoäiti-Heljän lisäksi toinen päähenkilö. Kumpikin kohtaa menetyksiä, ja naiset tuntevat yllättävää yhteyttä, vaikka eivät ole läheisiä, eivätkä heidän tarinansa ole lähellekään samat. Aino on tämän ajan nuori nainen, mainosalalla, ja hänen ja Piin poika Aarre on jo ennen seitsemää ikävuottaan kiertänyt maailmaa enemmän kuin vanha polvi koskaan. He ovat asuneet Saksassa töiden vuoksi, he ovat reissanneet New Yorkit ja Pariisit. Piin sisko asuu Australiassa, jonne myös Heljä haluaa sen jälkeen kun.

En oikein päässyt selville Ainon motiiveista. Hän ei henkilönä tunnu täysin uskottavalta; vanhempi sukupolvi ja perheen miehet ovat elävämpiä. Ainon ahdistus kumpuaa jostain, jota tarina kyllä perustelee, mutta silti hänen ratkaisujaan on vaikea ymmärtää. On liian helppo ja epätyydyttävä ratkaisu - sekä kirjoittajan että lukijan kannalta - kuitata asioita mielenterveyden järkkymisenä.

Teksti liikkuu muutenkin hyvin paljon pään sisällä, elämänhallinnassa, menneisyyden ja perheen vaikutuksen, omien päätösten ja hallitsemattomuuden kentällä. Yleissävy on hyvin tumma, hyvin surullinen, suorastaan ahdistavan painava. Kovin suomalainen, pakko sanoa, vaikka ottaa päähän. Miksi meitä on kirottu tällä pessimismiin, synkkyyteen, itseruoskintaan ja pelkoihin taipuvaisella kansanluonteella, miksi teemme elämästämme ja usein toistenkin elämästä niin vaikeaa? Ymmärsikö Australiaan muuttanut Hellevi tämän jo nuorena, pakeni toisiin tuuliin?

Itkonen kuvaa osuvasti sitä, miten itseluottamus ja luottamus elämään yleensä ovat kateissa. Emme osaa auttaa toisiamme tai ainakaan ottaa apua vastaan. Synkistävää luettavaa. Tulin surulliseksi, mutta enemmän kiukkuiseksi. Kirja sinänsä on ammattitaidolla rakennettu, mutta aiheeltaan ja tapahtumiltaan masentavan tavallinen. Näitä tarinoita kuulee tosielämässä aivan liikaa.

Muualla: Mari A.  pettyi,  Habanera ei. Kaikesta huolimatta hyvä romaani, sanoo Lumiomena. Kaihoisan kauniista selviytymistarinasta puhuu Jonna. 

Kenelle? Sukupolvitarinoiden ja psykologisten romaanien lukijoille, aikalaiskirjaa hakeville, suomalaisuuden synkkiä perusjuonteita tutkiville, ahdistusta kestäville.

Juha Itkonen: Ajo. Otava 2014.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti