sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitre on yksi vakuuttavimmista tarinankertojista, joita tiedän. Ehkä jopa kaikista koukuttavin. Hän kirjoittaa niin painavasti mutta helposti luettavasti, tarkasti mutta sujuvasti, vakavasti mutta viihdyttävästi, että tarinat kiusaavat lukijan mieltä niin kauan kuin viimeisenkin sivun on saanut käännettyä, ja senkin jälkeen.

Uutuuskirja Silmukkaan en olisi ehkä aivan niin innolla tarttunut, jos olisin tiennyt ennalta rankan aiheen: lapsen surmasta puhutaan. Päähenkilö Antoine on tarinan alussa 12-vuotias, kuollut Rémi-poika kuuden vanha. Mutta Lemaitren tapaan koukku on tiukka ja kierrokset vain kasvavat tarinan edetessä. Rémin katoaminen järkyttää pientä ranskalaista kylää, jonka sosiaalisia suhteita ja asukkaita kirjailija kuvaa taitavasti.

Antoine elää kahden äitinsä kanssa, mutta on silti täysin yksin hirvittävän, surmaa koskevan salaisuutensa vuoksi. Lapsen ajatusmaailmaa voi seurata ja ymmärtääkin, vaikka lukiessa myös hyvin muistaa, että kyseessä on fiktio, jonka ei ole tarkoituskaan olla tositarinamainen. Psykologinen ote on vahva, ja siinä Lemaitre on mestari. Suomennettu nimi vihjaa tarinan rakenteeseen: silmukalla on taipumus kiertyä jonkun ympärille ja kiristyä...

Kirjailija tuo mukaan myös hirmumyrskyt, jotka ovat nyt ikävän ajankohtaisia. Tämä osuus jäi minusta hieman irralliseksi juonen kannalta, mutta kieltämättä ravistaa tehokkaasti lukijaa ja maustaa tarinan kulkua. Juonesta en uskalla enempää puhua, sillä eteneminen perustuu odottamattomiin käänteisiin, jotka myös ovat kirjailijan vahvaa aluetta. Koskaan ei voi ennakoida, mitä hänen kirjoissaan seuraavaksi tapahtuu!

Kaikesta ihailustani huolimatta en voi välttää ajatusta siitä, että tämä ja edellinen tilaustyönä tehty Rosie ovat jonkinlaisia välitöitä, vaikka faneille tietysti pakollista luettavaa. Tiedämme Lemaitren kirjoittavan parhaillaan jatkoa upealle Näkemiin taivaassa -romaanille. Sitä odotellessa!

Enemmän Lemaitren kirjoista aiemmissa bloggauksissa, jotka löytyvät nimihaulla tai tästä. Ihan pian blogissa muuten myös ajankohtainen kirjamessulippu- ja kirja-arvonta!

Kenelle: Tarinannälkäisille, psykologisten dekkarien ystäville, taidokasta tekstiä ihaileville.

Pierre Lemaitre: Silmukka. (Trois jours et une vie) Minerva 2017. Suomennos Susanna Hirvikorpi. Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy.


perjantai 22. syyskuuta 2017

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja

Kokkauskirjat eivät ole lempilukemistoani, mutta taas huomasin sellaista selailevani. Näitä reseptejä en kyllä ole kokeillut; toimitusjohtajan tai taiteilijan lihaa on huonosti saatavissa hyvinvarustetuissakaan myymälöissä.

Oskari Patamäki kirjoittaa otsikonmukaista humoristista keittokirjaa, jossa hän kuvaa eri (ihmis)lihalajien ominaisuuksia ja antaa ohjeita niin lihan kuin elimien oikeaan valmistukseen ja tarjoiluun. Esimerkiksi korvanlehtiä hän suosittaa monikäyttöiseksi lisukkeeksi, aivoja suorastaan ylistää.

"Koska aivot ovat täyttävä ja ravintorikas raaka-aine, on syytä kiinnittää huomiota annoskokoihin. Hyvä muistisääntö on, että aivoja tarjotaan aina puolet siitä määrästä, mitä tarjottaisiin perunoita."

Mistä ihmeestä Oskari moisen keittokirja-idean mahtoi keksiä? Ruoka on hänen juttunsa: jo pienenä äiti huomasi pojan maagiset kyvyt hajujen ja makujen tunnistamisessa ja kuvailussa. Aikuisena Oskari tekee tekstejä harrastuksekseen ja työkseen, kirjoittaa ruokajuttuja ja työskentelee mainostoimistossa. Lääkärin määräyksestä etänä, koska mies ei juuri siedä ihmisiä, paitsi oikein maustettuina.

"Alituinen tarinoiden rakentaminen kuormittaa aivojasi ja saa sinut hermostumaan ihmisten keskellä. Toimistossa altistus on liian säännöllistä, se ei ole sinulle terveellistä."

Kun uusi isotteleva pomo vaatii tulosten sijaan läsnäoloa - kuten tietyn pomokoulukunnan edustajat tapaavat tehdä - mies suunnittelee kostoa.

Ja tämä on vasta alkua: yliälykkään veljensä Markuksen kanssa Oskari ryhtyy myös toiseen kostopuuhaan, kun veli saa selville ikäviä salaisuuksia tunnetun poliitikon taustoista.

Oskari kertoo myös siitä, miten naissuhteet maittavat pinttyneelle poikamiehelle. Voisiko Rea, Kansallismuseon näyttelynvalvoja, olla se oikea? Anjoviksen, kapriksen ja mustapippurin kera?

"Kiintyminen oli aina virhe. Kaikesta oli lopulta luovuttava, ennemmin tai myöhemmin."

Hulvaton pakinamainen kirja kurottelee dekkariin, ainakin parodiana sellaiselle, kokkausbuumi-parodioinnin lisäksi. Vai mitä sanoisitte päättömän tarinan lomaan heitetyistä tehokeinoista, kuten mitä hurjimpien surmausmenetelmien kehittelystä, tai aforistisista lauseista, joista tulevat mieleen perinteiset piinkovat rikosetsivät tai seriffit.

"Kun roikkuu hirressä, ei voi kovin kauaa miettiä parasta tapaa päästä köydestä eroon."


Hilpeiden hirveyksien ohella tarinassa siis on juoni, vaikkei se tihenekään kuin kermakastike, vaan tyytyy veijarina tukemaan teksti-iloittelua. Monenlaisista aineksista koostettu soppa porisee ja kuplii mukavasti! Sopii luettavaksi erityisen hyvin tilanteessa, jolloin olet lopen kyllästynyt esimieheen, hankalaan naapuriin tai kehen tahansa ihmislajin edustajaan.

Oskariin verrattuna kehnoilla aisteillani olen havaitsevinani kirjassa myös ironian makeankirpeää sivumakua niin toimistoelämästä kuin tekstityöläisen työstä. Eikös tämä soveltaen päde joka ammatissa?

"Usein paras kokki on juuri se, joka tekee hiukan huonommistakin aineksista erinomaista ruokaa."

Kenelle: Mustan huumorin ystäville. Kostoa hautoville. Maailman proteiinipulan ratkaisijoille.

Muualla: Kirjakko ruispellossa toteaa kirjan sopivan hulluun mielentilaan, joka huutaa pirullista luettavaa.

Muita kirjailijan teoksia: Kuinka sydän pysäytetään. Rasputin. Koosteessa Luciferin oppipojat. Hänen dekkarituotantoonsa tutustuminen on minulla vielä kesken. Ja onhan hän kirjoittanut lasten ja nuorten kirjojakin ja novelleja ja tietokirjan ja mitä kaikkea mahtaakaan olla, mistä en tiedä. Anttituurimaista tuotteliaisuutta tässä aletaan tavoitella!

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja. Like 2017.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti


Kansallisteatteri halusi juhlistaa Suomen merkkivuotta ja tilasi satavuotisjuhlanäytelmän henkilöltä, jonka Mika Myllyaho arveli pystyvän vaativaan tehtävään. Pirkko Saisio otti tehtävän vastaan hieman kauhistuneena kunniasta (iso näyttämö! juhlanäytelmä!), mutta otettuna ja innostuneena, hän kertoi keväällä bloggariklubilla, ja kirjoitti näytelmän, jossa totisesti (mutta vähemmän totisesti) on iso pala Suomen tarinaa, Kalevalasta kuplaan, punavihreään sellaiseen, saakka.

Nimensä mukaisesti tarina seuraa Topeliuksen satua, tai oikeastaan jatkaa sitä: tähti vilkkuu koivun oksan alla, kutittaa puuta olkapäästä. Myyttinen metsä on tarinan kantava voima, kuten suomalaisuuteen kuuluu, ja hurmaa katsojan: puhuvien puiden ääni, liike, värit ja valot lumoavat!

Puiden alla kohtaavat ihmisparat ja muut elävät. Siepatut lapset löysivät sadussa kotitorppansa tähden ja koivun avulla, mutta nykyisin torppa on kesäviikonloppujen viettopaikka, jonne sisarukset kutsuvat ystäviä juhlimaan. Sisaruksina näemme hieman yllättävästi vanhempaa sukupolvea: veli Kristoffer on Jukka Puotila, sisko Hagar Tiina Weckström. Puotilan suoritus on aina yhtä varma ja taidokas. Hän ei näyttele, vaan on tarinansa henkilö. Tarina ei ole kronologinen, vaan vie katsojan läpi Suomen historian vahvasti nykyaikaan peilaten.


Köyhä ja kurja suomalaisuuden alkuaika tulee selväksi torpan tapahtumien myötä, ja sodat, Linna-viittauksineen. Saadaan tuta, miten ja millaisessa ilmapiirissä meidät on kasvatettu! Ruotsalaisuuden kausi on riemastuttava - totta kai ilon kautta, kun ruotsalaisuudesta on kyse. Kun ruotsalaiset vaativat alamaisiltaan osallistumista sotavarusteluun, muistutetaan myös saamapuolesta. "Mitä se nyt on yksi häst tai yksi lapsi någon gång, vastineeksi saatte yliopistot ja sivistystä!" Riku Nieminen tekee ruotsalaisen upseerin hahmon hykerryttävästi, oikein painotuksin ja huumorilla, joka upposi myös nuoreen teatteriseuralaiseeni.

Venäläisyys ei ole niin yksiselitteistä. Näytelmää voisi kuvata yhdellä sanalla hyvin saisiomaiseksi, joten Leninin iso osuus ei ole yllätys. Ja isolla tarkoitan sekä henkistä että fyysistä kokoa. Kuollutta painoa kantamaan tarvitaan aika monta suomalaista! Ja pää, se on vaikein hävittää. Vähän kauhistutti, mutta enemmän nauratti.

Nykyajan viikonloppuna torpassa pohditaan niin sisaruus- kuin muitakin suhteita ja vietetään aikaa yhdessä kännyköitä tuijottamalla. Siinä ei ole paljon yllättävää, mutta hienosti esiin tulevat isot kysymykset, jotka nykyisyyttämme muokkaavat, kuten ilmastonmuutos, luonnon tila, pakolaiskysymys ja yllättävät poliittiset päätökset. Thaimaalainen kotiapulainen, erottamaton perheen osa Lee hoitaa kotityöt ja arjen sujuvuuden, muiden pohtiessa syntyjä syviä (kuten sitä, milloin ravut ovat valmiit syötäväksi). Myös Ann-Lee (Elsa Saisio) opettelee suomalaisuutta, asiaankuuluvin nöyrin ilmein, peilinä omahyväiselle käytöksellemme.

Erityisesti odotin tulevaisuusosuutta - kun mennyt ja nykyisyys oli käsitelty - ja muutos tapahtuukin, tummempaan. Lee ei ole enää perheenjäsen, kun tiukka paikka tulee, kun rajoja siirrellään ja muureja rakennetaan. Jääkarhu joutuu tyytymään innostukseen pienestä jääkimpaleesta, sisaruksille rakkain puu kaadetaan. Mihin ihmiset joutuvat? Viimeiselle lautalle?


Ratkaisu jää viitteelliseksi: tulkitsin sen ihmiskunnan katoamiseksi, mutta tulevan voi nähdä myös toisin. Jo puut kertoivat, että tyttöjä ja poikia syntyy, kasvaa, kuolee, ja tämä kaikki toistuu. Tiesivätkö ne? Nuorta seuralaistani ärsytti loppuosan viitteellisyys. Hän olisi kaivannut tarinaan selkeän lopun ja ratkaisun. Mutta entä jos sellaista ei pysty edes aikuinen kertomaan? Entä jos hämmennyksen tila on juuri se, missä ollaan? Pointti, sanoi nuori seuralainen.

Kokonaisuus on moninainen: on sekä häikäisevää esitystä ja wau-efektejä, naurua (usein meille itsellemme) että kohtia, jotka tuntuvat tavallisuudella alleviivatuilta, etenkin sisarusten välisessä dialogissa. Vaikka olen sanojen ystävä, niitä oli kovin paljon! Vaikutelmat ja tunnelmat syntyisivät vähemmälläkin tekstillä? Satavuotisjuhlanäytelmän paikan Koivu ja tähti lunastaa komeasti, vaikka Lenin-osuus painottuu ja joitakin tärkeitä osia jää puuttumaan, mutta valintaa on tehtävä. Tämä on yksi näkemys suomalaisuudesta. Joku muu olisi kirjoittanut sen toisin. Saision kunnianhimoinen ja huumorilla ryyditetty tarina on fiksu veto. Liika juhlavuus ja ryppyotsaisuus olisi tylsää.

Teatterin mainosteksteissä muuten sanotaan, että "kaikki tunnemme Koivu ja tähti -tarinan": ei pidä paikkansa. En edes minä, 60-luvulla syntynyt, muistanut sitä googlaamatta; ei sitä enää kouluissa luettu minun aikoinani, saati vuosituhannen vaihteessa syntynyt seuralaiseni. Ehkä maininta viittaa vanhempiin ikäluokkiin parhaana näytelmän kohderyhmänä, mutta en rajaisi esityksen suositusta vain heille. Googlaten selvisi sekin, että Topeliuksen suvussa on oikeasti tapahtunut lasten sieppaus Venäjälle, mistä inspiraatio satuun on syntynyt.

Puina loistavat Riku Nieminen, Karin Pacius ja Heikki Pitkänen, jotka muiden näyttelijöiden tavoin esittivät useita rooleja. Kiitos etenkin heille ja Jukka Puotilalle, jotka nousivat kirkkaimpina tähtinä esiin taitavasta tekijäjoukosta. Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nautin aina suuresti loisteliaasta ympäristöstä ja tekniikasta, jonka tilat nykyisin mahdollistavat, ja etenkin siitä, että sitä osataan hyödyntää. Vieläkin ihmettelen puhuvia puita: kertaakaan en huomanut niiden tuloa, mutta jälleen ne olivat siinä, hätkähdyttävinä.


Kenelle: Peruslaadukkaan teatterin ystäville, Suomen tilasta ennen, nyt ja tulevaisuudessa kiinnostuneille, teatteritekniikan mahdollisuuksista innostuville.

Muualla: Myös Mannilainen oli ensi-illassa. Ja Henna. Ja Tuijata. Ja muita.

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti. Ensi-ilta 13.9.2017. Käsikirjoitus Pirkko Saisio, ohjaus Laura Jäntti. Lavastus Kati Lukka, puvustus Tarja Simone, musiikki Markus Fageruud, valot Morten Reinan, äänet Raine Ahonen ja Esko Mattila, naamiointi Jari Kettunen.

Kuvat: Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Sain ensi-iltalipun Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.



perjantai 15. syyskuuta 2017

Viihteellä viikonloppuun brittiläisittäin: Jojo Moyes, Sadie Jones, Alan Bradley

Jos kaipaat viihdettä viikonloppuun, Jojo Moyes on varma valinta. Suomalaiset ovat tykästyneet häneen niin, että tänä vuonna on suomeksi ilmestynyt peräti kaksi kirjailijan kirjaa, tämän lisäksi uudempi Ne jotka ymmärtävät kauneutta.

Moyesin kirjoissa toistuvat arkisissa ongelmissa kamppaileva päähenkilö tai useampi, kinkkisiä perhesuhteita ja yllättäviä käänteitä sekä tietysti romantiikkaa tai ainakin lupausta siitä. Tässä kirjassa päähenkilöitä ovat Jess perheineen sekä Ed, johon Jess tutustuu käydessään siivoamassa tämän taloa.

Jessin arkinen ongelma on yksinhuoltajuuden rankkuus ja raha: monesta työstä huolimatta se ei riitä. Hänen matemattisesti erityislahjakas tyttärensä Tanzia pitäisi saada hyvään kouluun, mutta se maksaa. Myös Edin ongelmat liittyvät avioliittoon ja rahaan, mutta hieman toisin.

Riittääkö Jessin sinnikkyys luotsamaan pientä perhettä eteenpäin ja tarjoamaan lapsille valoisampia näkymiä kuin nyt on tarjolla?

"Mutta oli jotain vieläkin pahempaa kuin kaikki se loputon, hemmetin uuvuttava taloudellinen ja joka suhteessa voimille käyvä taistelu. Rankinta yksinhuoltajan elämässä oli se, että vaikeina hetkinä oli niin totaalisen yksin."

Jessin kotoaan saamat eväät olivat vähäiset: hän "ei muistanut äitinsä koskaan hymyilleen hänelle hellästi, sellaisella hellyydellä, joka yleensä valtaa äidin, kun tämä katsoo omaa lastaan. --- Niin se vain oli, että alituinen vähättely saa ihmisen lopulta sulkemaan korvansa, eikä hän kuuntele enää järkeviäkään neuvoja."

Miten Edin lapsuus vaikuttaa miehen nykyisyyteen niin, että tämä onnistuu puolestaan sotkemaan asiansa hyvistä lähtökohdista huolimatta - ja miten nuo kaksi maailmaa, siivoojaa ja varakkaan talonomistajan, kohtaavat?

"Miehet olivat kuin eläimiä. He kokivat liian suoran katsekontaktin uhkaavaksi. - - - Ja Ed ihmetteli, miksi hän tunsi musertavaa syyllisyyttä, vaikka teki ilmiselvästi oikein. --- Ja hän yritti olla kaipaamatta aikaa, jolloin seksi mukavan naisen kanssa oli ollut vain seksiä mukavan naisen kanssa ilman niin pitkiä ja mutkikkaita yhtälöitä, että luultavasti vain Tanzie olisi voinut lähestulkoonkaan ymmärtää niitä."

Brittielämä tuntuu tutulta mutta riittävän erilaiselta suomalaiseen verrattuna, ja teksti on yhtä vauhdikasta ja vetävää kuin kirjailijalla aina, joten kiinnostus pysyy yllä. Omista kuvioista voi hetkeksi huokaista ja matkata Jessiä tsemppaamaan. Liian imelyyden Moyes on toistaiseksi - tosin välillä hiuksenhienosti - onnistunut välttämään ja tuomaan mukaan myös syvempää sanomaa ilmiöistä, joita ympärillämme näemme, kuten tässä kasvavat tuloerot vaikutuksineen. Helppoa ja kiitollista luettavaa väsyneeseen hetkeen.

Kerro minulle jotain hyvää ja Ole kiltti, älä rakasta häntä olivat mainioita viihdekirjoja, näiden jälkeen ilmestynyt Jos olisit tässä mielestäni miedompi, mutta kelpo hömppää yhtä kaikki. Suomennokset ovat niin hyviä, ettei niitä edes huomaa.

Kenelle: Yksinhuoltajille, aivolomaa hakeville, romantiikan ystäville, raakuuteen kyllästyneille.

Muualla: Amman teki mieli halailla kirjan luettuaan.

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia (The One plus One). Gummerus 2017. Suomennos Heli Naski.

---------

Mukavista tunnelmista päinvastaiseen: Sadie Jonesin tunnemme taitavana viihdyttävien psykologisten romaanin tekijänä, jonka Kotiinpaluu järkytti ja liikutti niin kirjana kuin tv-sarjana ja Ehkä rakkaus oli totta vertautui David Nichollsiin.

Nyt hän sanoo tehneensä uuden aluevaltauksen kirjallaan Kutsumattomat vieraat, ja näin totisesti on. Toivoisin, ettei olisi. Kirja on takakannen mukaan "musta komedia", minusta karmea floppi. Englantilaisella maaseudulla vanhassa rapistuvassa talossa asuvan perheen tarina kutittelee uteliaisuutta, mutta lupaavista lähtökohdista huolimatta tarinasta kehkeytyy kummallinen sekoitus kartanoromaania, paranormaaliutta ja ihmissuhteita, jotka sanoiksi puettuina ovat mitäänsanomattomuudessaan lässähdys ja läpsäys kirjailijan aiempien, vahvojen romaanien ystävän kasvoille.

Teksti on ammattimaisen vaivatonta, samoin käännös, mutta se ei riitä, kun juonivetoisesta romaanista puhutaan. Mystisiä onnettomuuksia? Kartanonrouvan häpeällistä menneisyyttä? Alan Bradleyn romaaneista lainattua viisasta pikkutyttöä? Olin kauhistunut, mutta eri syistä, kuin kirjailija on tarkoittanut.

Sadie Joens: Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests) Suomennos Marianna Kurtto. Otava 2017.

---------

Tähän jatkoksi on otettava jo mainittu Flavia de Luce: hän on jo kohta kaksitoistavuotias, ja lukijoille tuttu monen kirjan verran. Viehättävä ja teräväpäinen lapsi ratkoo rikosmysteereita ja taistelee valtavassa kotikartanossaan elintilasta kahden vanhemman sisarensa kanssa.

Tyttö on reipas, nokkela ja erittäin omatoiminen, hieman Peppi-henkinen siis, vaikka Flavialla on kyllä isä, kaukaisenpuoleinen tosin, kuten tuohon vanhahtavaan elämänmenoon tuntuu kuuluvan. Flavian lähipiirissä tapahtuu aina kummia, ja tytöllä riittää selviteltävää. Aikuisten tekemiset eivät aina käy kemiaa intohimoisesti harrastavan tytön järkeen.

"Tässä tilanteessa ei ollut muuta tehtävissä kuin mennä laboratorioon ja tehdä jotain järkevää stryktiinillä."

Tällä kertaa kirjassa on hyvin henkilökohtainen kierre, Flavialle siis. Hänen kauan sitten kadonnut äitinsä palaa kotiin. Ja tämän osalta selvitettävää vasta riittääkin.

Lukijalle Flavia-kirjat ovat aina hermolepoa ja hyvän mielen luettavaa, murhamysteereistä huolimatta.

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula. (The Dead in their Volted Arches). Suomennos Maija Heikinheimo. Bazar 2017

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Amanda asuu yksin kaupungin laidalla repsottavassa talossa, jonka peri ammoin kuolleilta vanhemmiltaan. Hänellä on kaikkea, vanhus usein miettii. On viihtyisä koti ja kasvimaa, on säitä ihmeteltäväksi, rauhaa ympärillä, naapurissa Jansson. Hieman omalaatuinen hänkin, joten naapurit tulevat hyvin keskenään toimeen.

"Öisin Amandan pientä taloa hamuili tumma tuuli. Sen tiesi tummaksi, jos sitä kuunteli. Se oli koditon."

Mutta kun pieneen kaupunkiin muuttaa pakolaisia, rauha alkaa järkkyä. Turhan tuttu tarina: rasistit vainoavat, tavallinen kansa on neuvoton, peloissaan olevat maahanmuuttajat eivät osaa olla oikein, mitenkään. He tuovat mukaan murhetta ja levottomuutta. Väkivallan uhka alkaa leijua ilmassa.

"Luultavasti murhe matkusti ajassa ja siirtyi sukupolvelta toiselle jo kun äidit imettivät lapsiaan. Murhe kulki ihmisen kannoilla kuin isäntäänsä seuraava koira, ja jokaisella ihmisellä oli oma koiransa." 

Kun Amanda noteeraa nälkäisen, kauhistuneen pakolaispojan, ikiaikainen ihmisen, aikuisen ja naisen suojeluvaisto herää. Hän ei epäröi, vaan tekee sen, mikä luontevalta tuntuu. Lapsi on ruokittava, hänelle on tarjottava turvallinen paikka. Vaikka Jansson varoittelee. Ihailen Amandan luonnollista ja mutkatonta suhtautumista asiaan, josta meillä on tehty kompleksinen yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys. Perusasia on ihmisen ja lapsen auttaminen. Amanda on esimerkki ihmisestä, joka on tyytyväinen omaan elämäänsä: sellainen pystyy auttamaan myös muita eikä koe heitä uhkana.

Sahlberg ottaa kirjassaan kantaa paitsi pakolaiskysymykseen myös nykyiseen sanankäyttöön.

"He luulivat katkeruuttaan ja tyytymättömyyttään mielipiteiksi ja jokaisella täytyi olla mielipiteitä, jollei halunnut vaikuttaa vähä-älyiseltä. Siksi ihmiset oksensivat katkeria sanoja ymmärtämättä, että he mölähdellessään kuin apinat vain kuluttivat omia suupieliään. Toisaalta ihmisillä täytyi olla oikeus sanoihinsa, sillä jos ihmiseltä tukittiin suu, hänen kätensä ja jalkansa alkoivat vaarallisesti heilua."

Tarina on koskettava ja ajankohtainen, mutta vaikka Sahlberg kirjoittaisi ilmalämpöpumpun korjauksesta, ihailisin: hänen kielensä on erityinen, mestarillinen - niin kaunis, tiivis ja hieno, että sen ääressä tekee mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Sahlbergin lause ei ole vain lause, vaan se kertoo paljon enemmän, se vihjaa, laajenee sanojaan suuremmaksi, luo koskettavaa tunnelmaa. Joka usein Sahlbergilla on jollain lailla uhkaava ja mustanpuhuva. Vaikka myös huumoria ja lämmintä inhimillisyyttä on kosolti, se täytyy kaivaa rivien välistä. Sahlberg yhdistää ällistyttävästi ihmisrakkauden syvään ihmisvihaan, saa lukijan oudolla mutta hyvällä tavalla levottomaksi, ikuisesti nälkäiseksi tekstille ja tarinoille ja tälle täysin omanlaiselleen tavalleen kirjoittaa.

Ruotsissa asuvaa kirjailijaa näkee harvoin Suomessa: kunpa hän tulisi joskus kertomaan kirjoistaan ja kirjoittamisestaan. Hän on niitä harvoja, joiden ihailuni menee silkan fanittamisen puolelle. Lupaisin silti kuunnella kiltisti, kirkumatta ja pyörtymättä (vaikka näenkin itseni raahautumassa nilkasta kiinni pitäen nimikirjoitusta kerjäämässä...). Uskon, että ihailijoita löytyy paljon muitakin. Lupaamme käyttäytyä asiallisesti!

Blogistani löytyy monta juttua Sahlbergin kirjoista, ja jokaisessa niissä ihailen samaa. Amandan maailmat on parhaasta päästä niin tarinansa kuin kerrontansa ansiosta. Aiemmat jutut:

Pilatus
Siunaus
Yhdyntä
Tammilehto
Irinan kuolemat
Pimeys (sisältää kolme teosta: Pimeän ääni, Hämärän jäljissä ja Paluu pimeään)
Yö nielee päivät
Herodes
Häväistyt

Kenelle: Kielen ihailijoille, ainutlaatuista kirjoitustapaa arvostaville, synkän tunteville, koskettavan ystäville, ihmisiä ihmetteleville, tiiviistä tykkääville.

Muualla:
Yhteisajoitettu postaus Tuijata- ja Reader why did I marry him
-blogien kanssa.

Asko Sahlberg: Amandan maailmat. Like 2017.

torstai 7. syyskuuta 2017

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kesästä vielä vihjaavaan alkusyksyyn sopii mainiosti luettavaksi Iltalaulaja. Luin mökillä, fiilistelin luontonäkymiä ja lintujen ääniä. Jotenkin olen yhdistänyt Kati Tervon kirjat maaseutuun ennenkin: johtuu varmaan Kesäpäiväkirjasta, joka on lempimökkikirjani. Ja vahvasta tunnelmasta, jonka luomisen kirjailija taitaa. Se toimii tälläkin kertaa.

Iltalaulaja vie lukijan vuoteen 1945, maaseudulle, jossa taiteilija Ellen Thesleff viettää kesää. Hän ei ole enää nuori:

"Kun tuuli silittää seitsemänkymmentäviisi vuotta hiuksia, ne harmaantuvat."

Matka Muroleen huvilalle tuo Ellenin mieleen muistoja muilta matkoilta, Italiasta etenkin. Siellä hän on viettänyt paljon aikaa töidensä parissa. Kuinka hän kaipaakaan noita maisemia, pehmeää leipää ja baakkelseja sekä viiniä - köyhässä sodanjälkeisessä Suomessa ne ovat vain haave.

Aineettomiksi ovat muuttuneet myös Ellenin läheiset. He ovat kuolleet tai asuvat kaukana. Ellen on yksin, taiteensa kanssa. Hänen apulaisenaan huvilan taloustöissä ahertaa Taimi, topakka ja elämästä utelias maalaistyttö, jota taiteilija ja taide - tytön äidin kauhuksi - kiehtovat.

"Muita kehusanoja hän ei lausahtanut Ellenin töistä. Hiano ja koree. Taimilla ei ollut hyvien sanojen varastoa."

Ellenin ja Taimin näkökulmat vuorottelevat. Heillä on päinvastaisista taustoistaan huolimatta paljon yhteistä.

"Taimi haaveili naurusta, tanssista ja taiteilusta. Eniten hän uneksi lähtemisestä. Maailma janotti."

Kirjan kieli on huolellisesti viilattu vanhaan malliin sanoiltaan ja rytmiltään. Pirssiä kuljettaa safööri, ronkeli ei kannata olla, asioista diskuteerataan, monttööri ja huushollerska hääräävät. Muutama minulle outokin sana. Mikä on syrikkö? Taimin murre kuulostaa jämptiltä hämäläiseltä. Kun kuvataiteilijasta puhutaan, kieli on visuaalista, lukijan silmien eteen värejä, maisemia ja taiteilijan ajatuksia maalavaa. Kunnianhimoinen teksti, jossa on oivallusta - joskaan ei aivan täysin pakoton soljunnaltaan, sommittelun jälkiä voi nähdä.

Myös Taimin äiti puhuu, kirjeinä Taimin Helsinkiin muuttaneelle isosiskolle. Äidin tarina avautuu tekstin myötä ja selittää sitä, miksi tämä on niin kauhuissaan tyttären taideinnostuksesta. "Ihmisen pitäsi tyytyy vähään eikä hoopoilla." Äidin tarina ei ole onnellinen. Eikä kirja sisällä huumoria, josta Kati Tervo on tuttu kirjojensa ja kolumniensa kautta - jos Sukupuu-kirjaa ei lasketa - mutta lämmintä ymmärrystä ja eläytymistä siinä kosolti on, eri-ikäisiin ja -taustaisiin naisiin.

Heräsi halu tutustua Thesleffin elämään enemmän. Kati Tervon kirja ei kertaa sitä faktoina eikä ole kattava taiteilijakuvaus, vaan tuokiokuvaus, kuvitelma taiteilijan viimeisestä huvilakesästä ja hänen ajatuksistaan uran lähetessä loppuaan. Se on samalla ajankuvaus, suomalaisen luonnon kuvaus, suomalaisen naisen kuvaus. Nautin tunnelmasta ja elin mukana, sen tuokion verran.

Thesleffin taiteeseen voi tutustua vaikka Kansallisgalleriassa. Myös elämäkerta on pian käsillä: Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. ilmestyy tässä kuussa (syyskuu 2017) Teokselta.

Kenelle: Rauhoittavaa lukuhetkeä kaipaavalle, tunnelmaan tuudittautuvalle, kauneuden ystävälle, suomalaisen naisen ihailijalle.

Kati Tervo: Iltalaulaja. Otava 2017. Kansi: Päivi Puustinen. Kustantajan lukukappale.


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Suleika avaa silmänsä

Helsingin kirjamessujen teemamaa viime vuonna oli Venäjä, ja myös tämän venäläisen kirjan kirjoittaja vieraili messuilla. En tavannut häntä, mutta kirjaa on kehuttu somessa, joten uteliaisuuttani lainasin. Harvoin tulee luettua venäläistä nykykirjallisuutta!

Suleika avaa silmänsä on tarina 15-vuotiaasta tataarivaimosta, joka elää umpijunttimiehensä ja saatanallisen anoppinsa taloudessa orjan asemassa, noin sata vuotta sitten. Hän raataa aamusta iltaan ja saa palkintonsa haukkumisina ja julmana kohteluna. Mutta koska Suleika ei muusta tiedä, hän pitää sitä normaalina ja pyrkii olemaan kaikin tavoin hyvä vaimo ja miniä, valittamatta, jumalaansa turvaten. Vain itselleen hän saattoi myöntää, että vihasi perhettään, ja tunsi häpeää siitäkin, kuten monesta muustakin asiasta itsessään.

Stalin aloittaa väestön pakkosiirrot Siperiaan: sinne viedään niin etnisiä ryhmiä, älymystön ja taiteen edustajia kuin itsellisiä talonpoikiakin, kulakkeja. Heidän omaisuutensa takavarikoitiin uuden hallinnon käyttöön, ja pakkomuutetut perustivat omia kolhoosejaan tai joutuivat pahamaineisille työleireille. Siirrettyjen olot kurjistuivat, suuri osa kuoli nälkään tai tauteihin, mutta yllättävää kyllä, Suleikalle koettavat paremmat ajat. Köyhät ja nälkäiset edelleen, mutta osana vankien ryhmää, josta vastasi komendantti Ivan Ignatov. Ignatov tuli Suleikan julman miehen taloa takavarikoidessaan tappaneeksi aviomiehen, ja anoppi jää oman onnensa ojaan, kun tyttö kaapataan lähes vahingossa siirtoväen mukaan. Suleika pääsi eroon niistä, joista toivoikin.

Suleika on aina ollut kuuliainen ja osannut hämärtää ympäriltään pahimmat asiat - vaikka näkeekin outoja näkyjä, mikä ei ole ihme siinä elämässä, jota hän joutui viettämään. Matkanteko oli raskasta ja vaarallista, eikä vähiten siksi, että Suleika oli raskaana. Tämä oli jo viides raskaus; neljä aiempaa lasta, kaikki tyttöjä, olivat kuolleet vauvoina (ehkä tätäkin asiaa perhe jotenkin avitti, luulen). Tytön onneksi matkassa on mukana professori Leibe, taitava lääkäri, vaikka mieleltään järkkynyt. Hänkin oli taitava olemaan näkemättä sitä, mitä uusi hallinto sai aikaan: hän kasvatti päähänsä munankuoren, jonka kuultavan pinnan takaa kaikki näytti kauniilta! Hän käytti kuorta ensin vain ajoittain, lopulta jatkuvasti, kunnes Suleika alkoi synnyttää. Se sai vihdoin miehen tolkkuihinsa - hänen apuaan tarvittiin kipeästi. Lääkärin kutsumus vaati pelastamaan Suleikan ja lapsen hengen.

Ignatov on kova mies, suojelupoliisin jäsen, joka kauhukseen jää jumiin Siperiaan vankiryhmänsä kanssa. Hän ei ymmärrä tunteilua, kunnes Siperia opettaa. Alun katkeruuden jälkeen hän alkaa viihtyä uudessa kotipaikassaan, jopa kiinnostuu samanikäisestä Suleikasta, jonka pieni poika on kaikkien lemmikki. Kun poika kasvaa teini-ikään, hän alkaa haaveilla muusta maailmasta. Edessä on Suleikan elämän suurin päätös, mutta poikansa puolesta hän on valmis tekemään mitä tahansa. Jopa avaamaan silmänsä tulevaisuudelle.

Liikuttava, rankka, synkkä ja haikea tarina, joka on hieman raskassoutuinen luettava, mutta Suleikan kohtalo on pakko saada selville lukemalla kirja loppuun. Loppu onkin komea ja huipentaa juonen hienosti. Mukana on niin ajan kuin perinteiden kuvausta, matkakertomusta, psykologiaa kuin historiaakin, ja myös Ignatovin inhoamaa inhimillistä tunnetta, kuten rakkautta, tosin sitäkin vaatimattomassa muodossa - olihan elämäkin vaatimatonta - ja verhottuna monin tavoin enemmän kuin suoraan näytettynä. Köyhyyden ja nälän kuvaus on hätkähdyttävää, arjen selviytymiskeinot hämmästyttäviä.

Mahtavatko naapurimme olla yhtä kiinnostuneita omasta historiastaan kuin suomalaiset omastaan - meillä historialliset kirjat ja romaanit ovat myydyimpien kärjessä. Ainakin tämä kirja on kuulemma todella suosittu Venäjällä. Yksi syy on varmasti se, että se on todellinen. Kirjailija on tehnyt taustatyöt huolella, ja tarinan idean hän sai omasta isoäidistään, joka oli karkotettuna nuorena tyttönä Siperiassa. Tuntui kuin lukisi muistelmia.

Kenelle: Venäläisen kirjallisuuden ystäville, itänaapurista kiinnostuneille, historiafriikeille, ei helposti hätkähtäville tai hyvää mieltä hakeville.

Muualla: Anita Konkka kirjoittaa kirjasta ja aikakaudesta pitkän hienon analyysin.

Guzel Jahina: Suleika avaa silmänsä. Into 2016. Suomennos Kirsti Era.

tiistai 29. elokuuta 2017

Ilari Aalto, Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen. 11 000 vuotta ihmisten jälkiä.

Jos tästä kirjasta ei tule joululahjahitti, syön kukkahattuni: niin upea sukellus suomalaisuuden historiaan - johon meistä useimmat olemme höpsöinä - kirja on. Kiintoisan sisältönsä lisäksi se on komea ulkonäöltään, Elina Helkalan kuvituksin, lukuisin valokuvin sekä taitoltaan ja kooltaan, joka tekee siitä täydellisen sohvapöytäkirjan. Sopii siis näyttäväksi lahjaksi hänellekin, joka ei ehkä lue kirjaa, mutta haluaa näyttää kiinnostuksensa ja tietoisuutensa siitä, mitä nyt kannattaa tietää.

Kirja kattaa historiamme kivikaudesta 1900-luvun alkupuolelle merkittävien paikkojen kautta. Seidat, hiidet, linnavuoret, nuo kaikki esivanhempiemme tärkeät paikat: kuten kirjoittaja vihjaa, meillä ei ole Egyptin pyramideja, mutta on jotain vastaavaa yllättävän paljon, vaikka sulattelimme vasta jäänreunaa siinä vaiheessa, kun pyramidit olivat olleet olemassa jo tuhat vuotta. Kirja noudattaa teemoittelua, joissa kerrotaan asutuksesta, elinkeinoista, vainajista, linnoista jne. omina lukuinaan, joita on kahdeksan. Lopussa on kirjallisuusluettelo.

Samalla tulevat kerratuiksi historian eri vaiheet. Tämä on tarpeen, jotta lukija hahmottaa, mistä ajanjaksoista milloinkin puhutaan - historiantunnit saattoivat jäädä historian hämärään muiltakin kuin minulta.

Koska jää väistyi ensin idästä ja kaakosta, myös vanhimmat asuinalueemme löytyvät näiltä nurkilta, tosin maan rajoja ei tietenkään silloin ollut olemassa. Asuinsijoista kirja kertoo aina kivikaudesta alkaen, onpa rauta- ja pronssikauden taloista jopa piirroksia; tältä ne olisivat todennäköisesti näyttäneet. Kivistä ja kallioista kertovassa luvussa kerrotaan muun muassa miekanhiontakivistä ja kuppikivistä, pyhien paikkojen kuvailussa minua kiehtoivat jatulintarhat. Mieleen tulee elävästi Anni Kytömäen Kivitasku, jossa vilahtaa monia Aallon ja Helkalan kirjassa kerrottuja asioita.

Yksi vanhimpia kaupunkejamme, Ulvila, on kadonnut: asukkaat määrättiin siirtymään 1550-luvulla perustettuun Helsinkiin. Mutta kaupunki Vantaankosken partaalla ei koskaan kukoistanut, kuten Pietari Brahe toivoi, joten asukkaat siirtyivät Poriin. Entisen Ulvilan kaupungin tilalla heilimöivät nyt heinäpellot. Ja tiesittekö, että meillä on oma Santiago de Compostelamme - Hämeen härkätie on ollut ennen 1500-lukua pyhiinvaellusreitti. Nämä ja monta muuta kiintoisaa yksityiskohtaa selviää kirjaa tutkiessa. Suosittelen sitä lämpimästi: Aallon kieli on mutkatonta ja vetävää, lukuisat kuvat ja piirrokset sekä tietoiskumaiset kainalojutut tuovat elävyyttä ja vaihtelua. Lukijan työtä helpotetaan myös viittauksilla kirjan muihin kohtiin, joissa sivutaan samaa aihetta. Helppolukuinen mutta tuhti muinaistietopaketti!

Ilari Aalto vaimoineen on julkaissut aiemmin maanmainion riemukkaan Keskiajan matkaoppaan. Matka muinaiseen Suomeen on toisentyyppinen: se on laaja tietokirja, selailukirja ja hakuteos, joka ei tyhjene muutamalla lukemisella. Se ei ole matkaopas eikä juonellinen historia, vaan hyllyssä (tai siinä sohvapöydällä) ikuisen paikkansa ansainnut tietoteos ja hakuopas, josta riittää ammennettavaa aina, kun suomalaisuuden maantieteellisestä historiasta puhutaan. Että ihailen näitä kansantajuisia tietokirjoja, joihin lukijalla on nälkä: Aalto iskee oikeaan saumaan, oikealla tavalla.

Kenelle: Suomen rakastajille, historiahulluille, kirjalahjavinkkiä etsivälle.

Muualla: Marile rakastaa tämänkaltaista historiaa ja asuu itsekin historiallisilla paikoilla.

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen. 11 000 vuotta ihmisen jälkiä. Atena 2017. Ulkoasu: Ville Lähteenmäki.

Kirjailijan blogi Mullan alta

Postauksella osallistun tietokirjaviikkoon ja Klassikkojen lumoissa -blogin tietokirjojen lukuhaasteeseen.


lauantai 26. elokuuta 2017

Matti Rönkä: Yyteet

Tuntematon sotilas on aina pinnalla, mutta tänä vuonna erityisesti. Uusi elokuva saadaan syksyllä, kesä- ja muuta teatteria on nähty monilla paikkakunnilla. WSOY julkaisee kirjan Toinen tuntematon, joka kertoo novelleina siitä, millaista Tuntemattoman naisten sodanaikainen elämä olisi voinut olla.

Matti Rönkä lähestyy aihetta huumorin ja työelämän näkökulmasta siirtämällä tutun tarinan toimistoon ja nykykieleen. Sota on yt-neuvottelua, sotilaat it-koodareita, joita johtavat heidän taitavat ja vähemmän taitavat esimiehensä upseereiden sijasta. Mainio idea ja rinnastus, joka toimii ja kolisee, jos bisneselämää yhtään tuntee.

Nauroin ääneen monta kertaa nokkelille oivalluksille, suurimpana toki se, että sekä hahmot että juoni on napattu Tuntemattomasta. Toimistoympäristöstä löytyvät Lammiot, Vanhalat, Hietaset ja muut, juuri sellaisina kuin he it-firmassa työskennellessään voisivat olla. Rönkä päivittää heitä avarakatseisesti mutta jättää tunnistettavia piirteitä, joiden oivaltamisesta lukija saa iloa.

Tutuimpien nimien lisäksi mukana on myös hahmoja, joita ainakaan minä en muista, kuten Mielonen, mutta nekin Tuntemattomasta löytyvät, luulen. Pitäisi tosiaan lukea alkuperäisteos uudestaan!

Tarinaa kertoo Koskelan Ville. Uusi johtaja Tanja "Tane" Lammio laittaa organisaation uusiksi johdosta alkaen niin, että työntekijät joutuvat hakemaan paikkojaan uudelleen - normimenettely nykyisin.

"Mehän olemme joustava organisaatio. Tai meistä tulee. Keskiössä on osaaminen. Joustavuus. Vaihtelu. Kierto." 

Viimeistään siinä vaihessa purskahtelin, kun paikalle saapuu täydennysjoukoiksi Rocca ja hänen parinsa "kaikessa", Suzy. Rocca on yhtä paha suustaan ja periaatteen henkilö kuin esikuvansakin, vaikka on nyt nainen. Rönkä on yllättäen ennakkoluulottomampi kuin tuleva uusi elokuva, jossa kuulemma kaikki sotilaat ovat jostain syystä edelleen miehiä.

Tarinassa vilahtavat myös Villen lääkärivaimo Leena sekä veli Jussi.

"Jussi pilkkasi minua Mafalda-faniksi ja tyypilliseksi Tenava-älyköksi. Sama porukka jonotti vähän aikuisempana elokuva-arkistoon, katsomaan jotain bulgarialaista mustavalkoleffaa."

Ville yrittää sopeutua työelämän muutoksiin, selittää muutostarvetta muillekin ja liennyttää pahimpia riitoja. Lammion puhe on niin perusbisneskieltä, että turtuneena konttorirottana en enää vuosiin ole huomannut siinä mitään kummallista, mutta kirjoitettuna se kieltämättä näyttää koomiselta.

"Uusi srategia, uusi organisaatio, uusi asento ei ole vielä ehtinyt purra. Mutta tulevaisuuttahan tässä rakennetaan. Ja pankki ja omistajat ovat ihan vahvasti takana. Juurikin niin. Mutta kolmas kvartaali pitää saada paremmaksi. --- Juurikin näin. Halusin kutsua teidät koolle, koska te olette kuitenkin firman tärkein voimavara." 

Yyteet eivät ehkä ole sodan kaltainen uhka elossa olemiselle, mutta toimeentuloa ja mielenterveyttä ne vakavasti uhkaavat. Ja kuten kaikki moisia kokeneet tietävät, niissä ei ole mitään hauskaa. Siksi on tervetullutta terapiaa lukea aiheesta kerrankin hymy huulilla!

Tuntemattoman juoni taipuu yllättävän hyvin bisnesmaailmaan. Tutut tapahtumat toistuvat, seisontarangaistus, Roccan uroteot, ryyppäjäiset - nyt luonnollisesti rantahotellissa firman kehityspäivillä - ja monet muut. Huippuna tietenkin pienen firman sinnittely suuryrityksen fuusiouhan alla.

"Mutta juurikin näin. Tuo on hyvä vertauskuva. Leveämmät hartiat. Ne ovat turva meille. Eivät uhka."

Tiedämme, miten siinä käy. Kirja on mainio päivitys Tuntemattoman tunteville ja naurattaa pitkään lukemisen jälkeenkin.

Kenelle: Yritysmaailmaa tunteville, Tuntemattoman sotilaan ystäville, yyteet läpikäyneille, naurua kaipaaville.

Matti Rönkä: Yyteet. Gummerus 2017. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Kustantajan lukukappale.


tiistai 22. elokuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ääristä ääriin mennään Kallandin esikoiskirjassa: huippulahjakkuuksista mitäänsanomattomuuteen, välien
rikkoutumisesta yllättävään yhteyteen, läheisyydestä katoamiseen, helvettiin tuomittuihin ja taivaaseen pelastettuihin.

Markus on helsinkiläisen jehovalaisperheen poika, ja hänen pikkusiskonsa Ellen huippulahjakas viulisti. Molemmat tekevät määrätietoista uraa: Markus kohoaa uskonlahkon organisaatiossa organisaation huipulle New Yorkissa, Ellen hätkäyttää taidoillaan kansainvälisiä musiikkipiirejä ja The Guardian -lehden musiikkikriitikkoa. Markuksella on myös kaksoissisar Carola, jonka kanssa hän on luonnollisesti läheinen. Perheen kuopus Sofia jää nuorimpana sisaruksilleen kaukaisimmaksi, keskittyy aikuisena perheen rakentamiseen, mikä eroaa muista. Markus kertoo:

"Elin rakastavassa yhteisössä, vanhempieni ja kolmen siskoni kanssa. Tiesin olevani turvassa, tiesin että meillä on totuus, tiesin kuuluvani suureen joukkoon, valittuun kansaan, ettemme olleet osa tätä maailmaa. Minulla oli käynyt tuuri, kun olin syntynyt totuuden tuntevaan perheeseen."

Perheen tarina kertoo uskonyhteisön jäsenenä olemisesta: lukijaa hätkähdyttävät monet tarkat säännöt ja periaatteet, koko oudolta tuntuva maailmankatsomus. Lapset kasvavat siihen luonnostaan, ihmettelemättä, hyväksyvät jopa sen, että sääntöjä rikkova erotetaan yhteisöstä ja perheestä. En käy enempää luettelemaan lahkon yksittäisiä piirteitä: ne voi jokainen lukea kirjasta osana perheen arkea. Kallandkaan ei selitä, hän keskittyy Markuksen kertomukseen.

Isä on rakennusmestari, ammattilainen alallaan. Markus oppii häneltä paljon rakennustyömaan organisoinnista, ja opeille on käyttöä, kun poika aikuisena vastaa järjestön kiinteistöistä. Läheisiä isä ja poika eivät olleet: kädentaitoja ja perinteistä miehen mallia arvostava isä ei pysty lähentymään tarinoiden kirjoittelua harrastavaa poikaansa. Vanhemmista isä on auktoriteetti, äiti haipuu harmaaseen taustaan omine ongelmineen. Molemmat jäävät kaukaisiksi, nimettömiksi. Ehkä tämä selittää myös Markuksen naissuhteita, joissa hän hapuilee pahasti. Hänen elämänsä naisten - Alison, Debra ja tietysti sisko Ellen - mukaan nimetyissä luvuissa ei näy äitiä. Ehkä kaikki olisi toisin, jos näkyisi? Markuksen lukuisat naissuhteet saavat säälittäviä piirteitä.

Debra väittää Markusta huonoksi valehtelijaksi. Mies on itse eri mieltä, ja niin on lukijakin.

"Debra oli kyllä väärässä. Olin itse asiassa varsin taitava välttämään totuutta, silloin kun totuudesta oli haittaa."

Suomalaisena Markus on kuitenkin rehellisempi kuin amerikkalaiset kollegansa, eikä poliittinen luoviminen häneltä suju. Kulttuurierot käyvät kirjassa selviksi. Jopa työpaikan menetys järjestön johtoportaassa uhkaa. Jehovien johto koostuu säännön mukaan miehistä, naiset hoitavat perheen. Carola-sisko toteaa:

"En minä sinusta huolissani ole, olet mies. Ajattelen naisia ja lapsia, he joutuvat aina välikäteen, kun miehet mittaavat voimiaan. Sodassa, politiikassa, uskonnossa."

Ehkä Markus lopulta löytää naispuolisen läheisen, muun kuin sisarensa. Kirja antaa toivoa viimeistään silloin, kun mies saa kirjeen vieraalta naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Mutta kuinka käy?

Kiinnostava ja viisas tarina maailmasta, joka on monelle vieras mutta joillekuille totta - kirjailija on kasvanut Jehovan todistajien perheessä - ja samalla komeaa proosaa. Kallandin kieli on yhtä tuoretta kuin hänen aiheensakin; se soljuu runsaana ja virkistävänä, mutta takertuu lukijaan tiukkoina läikkinä, sieppaa kiinnostuksen kuin kameran kohdistus yllättävään yksityiskohtaan. Hieno, yllättävä ja tasapainoinen tarina, joka tavoittaa lukijan niin älyllisesti kuin tunteen tasolla.

Mukana on myös ääniraita eli lista kirjassa mainituista musiikkikappaleista. En tullut kuunnelleeksi niistä mitään, koska tajusin tämän vasta lopussa, mutta kirja kestää varmasti kevyesti uusintalukemisenkin, joskus ajan ja musiikin kanssa.

Kenelle: Viulumusiikin ystäville, suljettuun yhteisöön uteliaina kurkistaville, perhetarinoiden ahmijalle, sisaruussuhteita miettiville.

Muualla: Loistava esikoisteos, sanoo Leena Lumi, jolta löytyy lisää linkkejä.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena 2017. Kansi: Anna Makkonen.

Helmet-haaste 2017: kirjablogissa kehuttu kirja. Sekä tässä että muualla.


sunnuntai 20. elokuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku

Kun kysytään, mikä kirja jokaisen suomalaisen pitäisi lukea, minulla on vakiovastaus: Anni Kytömäen Kultarinta. Nyt vastaus on muutettava muotoon: Anni Kytömäen kirjat. Niin hieno on kirjailijan toinenkin kirja. Jota hän itse asiassa kirjoitti kuulemma jo Kultarinnan kanssa limittäin, mutta toinen kiri lopulta edelle julkaisussa.

Kivitasku kulkee pääosin kahdessa ajassa: 1800-luvulla ja nykyaikana. Vaikka se alkaa vuodesta 1949, nuoresta Helenasta, jonka yhteys tarinaan on olennaisen kiinteä, kuten saamme huomata. Omana aikanamme tutustumme Vekaan, jota kiehtovat uhripaikat ja kyläkukkulat: hän haluaa kurkistella menneeseen.

"Sonjaa niiden [historiallisten paikkojen] lumovoima ei kiinnostanut. Hän näki tulevaisuudessa sen, mitä minä lyhyiksi hetkiksi tavoitin menneisyyden verhon raosta. Hän näkee yhä, miten voisimme kääntää selän maailmalle joka on lokeroitu valmiiksi ja kaluttu loppuun."

Veka muuttaa sukunsa vanhalle mökille, Louhurantaan, joka sijaitsee jossain Järvi-Suomessa, Lappeenrannasta pohjoiseen. Maisema tulee lukijalle tutuksi kerronnan myötä. Veka ei halua mukaansa Sonjaa, mutta sisko Pike tulee käymään vastasyntyneen vauvansa Möykyn kanssa. Ja onhan naapurissa Olli, joka auttaa monessa asiassa. Täysin erakoitumaan Veka ei pääse, vaikka ehkä niin toivoi.

Mutta mitä tapahtui sataviisikymmentä vuotta aiemmin? Siitä kertoo Sergei, venäläinen sotavanki, joka on määrätty pakkotyöhön samoihin rantamaisemiin, joissa Veka majailee nyt. Vanki tutustuu Maariaan, joka taitaa parannuksen ja verenseisautuksen ja osaa ulkoa 10 000 säettä kansanrunoja. Paikalle osunut kansanperinteen tutkija Lagerqvist on syystäkin häikäistynyt!

Maarian tytär Katinka hoitaa Sergein vammoja, jotka tämä saa kivilouhostöissä. Alueella on yksi maailmassa harvinaisista pallokiviesiintymistä, ja pietarilainen ruhtinas Lobanov on tilannut palatsiinsa sitä rakennusaineeksi. Kallionlouhinta ilman koneita on äärettömän raskasta työtä, vangeille sopivaa siis. Sergei ehtii tehdä paljon muutakin: hän on rakentamassa muun muassa Saimaan kanavaa. Mies tutustuu Katinkaan hyvin, tyttö opastaa hänelle paikallisia tapoja.

"Katinka unohtaa Honka-Antin taikauskon ja alkaa kysellä, montako kanavaa Pietarissa on, korkeitako palatsit ovat, onko totta että pääkaupungin ja Moskovan rikkaissa taloissa raihnaat vanhukset hilataan yläkerroksiin nostolaitteella. Juttelemme ja nauramme, ja silti tunnen oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan tytön seurassa. Lapsi ja hänen kylänsä elävät menneisyydessä, johon en ole milloinkaan tutustunut. He käyttävät rautaa padoissa, aseissa, viikatteissa ja sirpeissä, mutta maata he eivät ole tohtineet sillä kääntää. Niin syvää primitiivisyyttä Sergei ei ikinä kohdannut."

Veka ja Pike saavat selville äitinsä menneisyydestä kuohuttavan asian. Myös esiäidit ovat vahvasti läsnä tarinassa, jossa historia ja nykyisyys yhdistyvät kiehtovalla ja mielikuvitusta lennättävällä tavalla. Ja luonto, se todella elää ja hengittää, ja on - Kultarinnan tavoin - yksi tärkeä tekijä, jopa päähahmo, tarinan alusta loppuun.

"Astun kivikosta muinaisjärveen, laskeudun vapisevin jaloin kohti pohjaa ja tunkeuden leppien välistä jäälle. Näkymätön vesi hulmuaa ympärillä, mutta ilma on kevyttä ja auringon kuorimalla jäällä vaivatonta kulkea. Valo pirskoo kiteistä, joten kävelen kotiin päin silmät kiinni. Oikealla puolellani metsä kohisee maininkeja, ne pitävät minut reitillä."

Kirja sisältää niin paljon yksityiskohtia ja alatarinoita, että nettihaku viuhui sitä lukiessa, kun etsin lisätietoa milloin kansanperinteesta, milloin kivilaaduista tai historiasta. Lobanovin palatsi seisoo edelleen Nevan rannalla Pietarin keskustassa, Iisakinkirkon tuntumassa, ja toimii nykyisin hotellina: sisäkuvia en siitä onnistunut löytämään. Mutta omin silmin näin pallokiveä Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä. Piispa Råberghin ja hänen perheensä hautakivi on tuotu Porvoon tienoilta. Aika hurjan näköistä, kuten Sergei sanoo: he katsoivat kalliota, ja kallio katsoi takaisin.

Ajassa matkaaminen kiehtoo minua aina, ja todellisissa tapahtumissa ja paikoissa (vaikka fiktiona) matkaaminen vielä enemmän. Menneiden sukupolvien vaiheet ovat salattuja, ja niiden vaikutus tähän päivään on kiihdyttävää ajateltavaa. Eivät Veka ja Pikekään tiedä läheskään kaikkea sitä, mitä lukija saa selville. Kivitasku rönsyää paitsi yhden suvun nimetyt sukupolvet myös niiden yli, ulottaa kosketuksensa tuhansien vuosien taakse ajassa, paikassa vielä kauemmaksi: jonnekin, mitä ihmissilmä ei voi nähdä.

Lumoava, kiehtova, runsas ja viisas tarina, joka on kirjoitettu Kytömäen mestarillisella kielellä: se on luontevaa, kuvailevaa, täsmällistä ja kaunista. Kaikkea ei selitetä, vaan lukija saa oivaltaa itse. Jo kirjan nimi aukeaa tarinassa moneen suuntaan. Kielen lisäksi sisällön runsaus hemmottelee, palasten loksahtelu paikoilleen palkitsee lukijaa. Vuoden tähän asti hienoin lukukokemus: vaikea uskoa, että ylittäjää löytyy.

Kenelle: Runsaiden romaanien ystäville, suomen kielen rakastajille, historiasta tai luonnosta kiinnostuneille, esiäitejään miettiville, suomalaisuuteen tutustuville, oivalluksia etsiville.

Muualla: Vihdoin pääsen katsomaan muiden juttuja! Näyttävät aika hullaantuneilta. Linkkaan esimerkiksi Kirsin kirjanurkanTäällä toisen tähden alla -blogin ja Tuijatan arvion.

Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017. Kansi: Jenni Noponen.

Helmet-haasteessa 2017 täppään kohdan 5: kirjassa liikutaan luonnossa. Käy myös kohtiin 2 kirjablogeissa kehuttu, 20 vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26 sukutarina, 28 kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (koska tämä on Annin toinen kirja), 34 kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 39 kertoo ikääntymisestä, 45 suomalaisesta naisesta kertova kirja, 47 täyttää kahden haastekohdan kriteerit ja 49 vuoden 2017 uutuuskirja. Ja ehkä pariin muuhunkin, lukijan mukaan.




perjantai 18. elokuuta 2017

Blake Croach: Wayward Pines ja Pimeää ainetta

Wayward Pines -sarjaa aloin seurata telkkarista, mutten jaksanut tuijotella (kuten aina käy), vaan siirryin kirjoihin: dystooppinen tarina on jännä kuin mikä! Eletään merkillisessä, eristäytyneessä pikkukaupungissa, josta ei ole poispääsyä, huomaavat sinne joutuneet. Eivätkä kummallisuudet siihen lopu.

Salaisuudet alkavat selvitä, kun Ethan Bourke valitaan sheriffiksi. Tyypillistä scifissä, että suurimman vaikutuksen tekevät "keksityt" asiat, jotka voisi kuitenkin jollain lailla kuvitella tosiksi, jossain ajassa. Kirjassa niitä heitellään roppakaupalla. Lukija joutuu miettimään muun muassa sitä, millaisissa tilanteissa yhteiskunnan sääntöjen on oltavat tiukat ja kuka ne saa määritellä - kuka johtaa ja millaisia johtajia haluamme. Eikä vähiten mietitä ihmiskunnan tulevaisuutta.

Suoraviivaista jännitystä, matkailua ajassa, pelottavissa maisemissa ja mielikuvituksessa ja loppu, joka onnistuu yllättämään.

Muualla: Dystopian päätösosa sai sarjaan koukuttuneen Annikan ihon kananlihalle.

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki. Suomennos Ilkka Rekiaro. Tammi 2016.

Innoittuneena varasin Crouchin uusimman kirjastosta. Lisää karmivaa jännää! Mutta ei. Valitettavasti Pimeää ainetta ei pääse lähellekään Wayward Pinesia sen enempää jännittävyydessä kuin mielikuvituksellisuudessakaan. Dystopiasta on kyse nytkin, mutta tarina perustuu oikeastaan vain yhteen henkilöön ja yhteen ajatukseen, multiversumeihin - siihen, kuinka monta mahdollista maailmaa voisi olla olemassa ja kuinka päähenkilö Jason näihin eri maailmoihin elämässään sotkeutuu.

Perusidea kuulostaa kiinnostavalta, mutta pohdinta siitä, voiko rinnakkaismaailmoja voi olla rajattomasti ja miten ihminen itse voi valinnoillaan vaikuttaa, ei riitä koko kirjan mitalle. Tarina ei vedä eikä nostata kierroksia, vaan lässähtää lopulta tavanomaiseksi taisteluksi; loppuratkaisu on sentään kohtalainen ja inhimillinen paikkaus, vaikkei sekään yllätä. Sepustus on suorastaan tylsä, olen pahoillani. Minua se ei vakuuttanut, mutta kirjailijan faneja kyllä, kun somea selailee. Varmasti kirjaa lukee sujuvasti myös moni muu perus-scifistä kiinnostunut.

Muualla: Simon mielestä hyvää scifiä ja hyvä tarina, joka toimi hänelle lukujumin poistajana. Hauskasti juuri tänään on Hesarissa juttu, jossa esitellään Heikki Ojan Universumi-kirja, jossa hän kertoo maailmankaikkeudesta ja tähtitieteestä. "Avoimista arvoituksista Oja mainitsee esimerkiksi mahdolliset rinnakkaiset universumit." Ehkä Croach on sittenkin oikealla asialla?

Blake Croach: Pimeää ainetta. Tammi 2017. Suomennos Ilkka Rekiaro. Rekiaron suomennoksille kiitos: niitä ei edes huomaa, eli toimivat erinomaisesti.


keskiviikko 16. elokuuta 2017

Satu Lepistö: Lintutarha

Uusi kirjailija minulle, vaikka on teoksia julkaissut, runoja. Se monesti tietää hyvää proosapuolella, niin nytkin. Lepistön sanankäyttö ja tekstin muotoilu on varmaa, tunnelma vahva.

Mutta ei helpoin luettava. Tunnelma on niin tiivis, tarina niin rankka, eikä henkilöihin voi samastua. Poliisi Anssi Heino on pääkertoja, ja kun hän vie sossutädin kanssa kuolinviestin itsemurhan tehneestä äidistä 14-vuotiaalle Lauralle, hän hullaantuu. Ehkä lopullisesti. Perheellinen, kahden pikkupojan isä Anssi kompuroi pahasti. Anssin vaimo Niini elää hyvää avioliittoa ja haluaa vauvan.

"Niinin kuvitelmat siitä, että asiat voisi paikata uudella lapsella. Hän ei ymmärtäisi sitä, kuinka horjuin asioiden ja tilojen rajoilla, kompastelin, huojuin ja kirosin. Metsä torkkui jalkojeni ja käsien tiellä."

En tiedä, mikä Anssia loppujen lopuksi vaivaa. Himo ei selitä kaikkea. Eikä lapsuus, josta hän kertoo. Lauran tajusin paremmin; tytön kokemus ei ole niin vieras kuin nelikymppisen miehen, jonka sisin tummenee.

"Minulla oli suru siitä, että maailmassa oltiin koko ajan näin lähellä kipua, ja se oli koko ajan läsnä. Kun ihmiset katsoivat minua, he näkivät miehen, eivät varjoa, jonka sisällä pimeys koko ajan tiivistyi."

Lauraa ymmärsin, Anssia en. Enkä Heikkiä, Lauran isää, joka pitää lintutarhaa. Ihan pihalla koko kaveri! Heikin jo kauan sitten jättänyt ja nyt kuollut Lauran äiti Maria oli tasapainoton ja arvaamaton - hieman kliseisesti, taiteilija. Heikki odottaa vaimoaan jatkuvasti takaisin, vaikka linnun muodossa. Kaikki aikuiset elävät (Marian tapauksessa myös kuolevat) omissa maailmoissaan, eikä kenellekään heistä lapsi ole tärkein, tai edes kovin tärkeä. Miten surullista, mutta uskon Lauran pärjäävän. Haluan uskoa. Siipirikkokin voi elää hyvän elämän, jos häntä ei rikota lisää. Laura uskoo hallitsevansa tilanteen ja miehen, mutta kumpi oikeastaan hyväksikäyttää kumpaa? Minusta ilmiselvää - vastuu on aina aikuisen. Oli tämän sisin minkävärinen tahansa. Mutta hetkinen, pystyn silti eläytymään Anssin ajatteluun ajoittain. Kuten siihen, että ihminen muistaa itselleen sopivia asioita:

"Minä elin maailmassa, jossa unohtaminen toi turvan. Sen varassa minä elin. Sen varaan olin rakentanut elämäni, että en muistanut vääriä asioita."

Painavia, tiiviitä lauseita ja ajatuksia. Ja aika ahdistavia. Kirjailijalla on selkeä oma käsiala. Hänen tapansa kertoa haastaa lukijan. Linnut ovat kirjassa koko ajan läsnä, ja se on jollain lailla uhkaavaa. Mutta myös ajatuksia herättävää. Ajatuksia, joista ei ehkä halua julkisesti edes kertoa. Elämän rosopuolta, jota monet eivät halua edes vilkaista, kun taas jotkut lukijat hakevat juuri sitä, ja heille Lintutarha on laadukas valinta. Jälleen kerran olen iloinen kotimaisen proosan korkeasta tasosta.

Kenelle: Vakavan psykologisen proosan ystäville, särkyneitä symppaaville, synkkää sietäville, rikkinäisyyttä miettiville.

Satu Lepistö: Lintutarha. Gummerus 2017. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. Kannen kuvat: Satu Lepistö ja Jenni Noponen.



lauantai 12. elokuuta 2017

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Olen huomannut lukevani suurinpiirtein kaikki Lehtolaisen kirjat, tulee sieltä mitä tahansa - yllättävä havainto, sillä en ole tehnyt sitä mitenkään määrätietoisesti alkuaikoja lukuunottamatta. Mutta myönnettävä on, että koukussa ollaan. Maria Kallion syy, vaikken hänestä edellisessä kirjassa pitänytkään. Ylimielinen ja itsetyytyväinen espoolainen rouva! Ja kirjakin oli vaisu. Mutta nyt Lehtolainen petraa komeasti: Viattomuuden loppu on täysverinen dekkari, jota lukiessa ei tarvitse muistella liikaa vanhoja.

Lapsia seksuaalisesti hyväksikäyttänyt nainen tapetaan samana päivänä, kun hän vapautuu vankilasta. Tapauksen tutkintaa johtavan Maria Kallion tiimissä ovat myös tosi-tv:stä tuttu Kristo ja kulttuurivaihtoa edustava Johanna. Hieman tai vähän enemmän on taustoissa lukijan kosiskelun makua (tuleeko teillekin rikollisnaisesta mieleen jokin todellinen oikeustapaus?), mutta juoni toimii ja teksti vetää vauhdikkaasti imuunsa, ja se on tärkeintä.

Ajankohtaisia ilmiöitä, enimmäkseen ikävänpuoleisia, kirja on täynnä: lapsiporno ja alaikäisten pakolaisten hyväksikäyttö mainittu. Lehtolainen osuu jälleen kipeään ytimeen muistuttamalla siitä, että meuhkaamme keskenämme pikkuasioista, kun maailmassa on paljon pahasti pielessä. Lasten kärsimyksiä on vaikein hyväksyä, ja siksi hyväksikäyttö kirjan aiheena on täräyttävä, pelottavakin. Sillä ei kuitenkaan mässäillä eikä tapauskuvauksia liioitella, joten tekstiä on yllättävän helppo lukea: se on suorastaan asiallista, jos kaunokirjasta voi niin sanoa.

Huumori on mustaa, eikä se paljon naurata (vähän kuitenkin). Länsimetropoliat ja muuta lievää leukailua löytyy kevennykseksi - sitä tällaiseen tarinaan tarvitaan, ja sen Lehtolainen tietenkin hyvin tietää. Maria on muuten jollain tavalla kaukainen ja varovainen, ja hänen elämänsä tuntuu kovin rajoittuneelta: lisäsärmää hänen persoonaansa olisin edelleen kaivannut.

Mutta arvostan rankkaan aiheeseen tarttumista ja sen esille nostamista. Ei ole helppo tehtävä tehdä se tyylillä, mutta Lehtolainen onnistuu siinä erinomaisesti. Kirja on paitsi hyvä dekkari myös hyvä romaani, jossa on monipuolisuutta mutta tiukkaa linjakkuutta. Hieno veto! Ja tervetullut näyttö konkarikirjailijan parhaista kyvyistä koukuttavana tekstintekijänä, jos nyt joku todisteita vielä kaipaa.

Kenelle: Perusdekkarien lukijalle, poliisityöstä kiinnostuneille, rikostapauksia seuraaville.

Muualla: Myös Annika koukuttui ja korostaa aiheen tärkeyttä. Anu tapasi Marian kuin vanhan ystävän.

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu. Tammi 2017. Päällys: Markko Taina. Kustantajan lukukappale.



torstai 10. elokuuta 2017

Eloranta, Leino: Sanaiset kansiot. Suomen kielen vaietut vaiheet.

Saattoi odottaa, että Suomen juhlavuonna saamme useammankin suomen kieltä käsittelevän kirjan. Aiemmin ehti Lari Kotilainen hilpeällä mutta informatiivisellä teoksellaan suomen kielen menestystarinasta.

Elorannan ja Leinon Sanaiset kansiot ei ole kokonainen kielen tarina, vaan pureutuu ilmiöihin, joita tarinan varrella nähdään; kiintoisiin yksityiskohtiin ja sekä kansaa että kielentutkijoita askarruttaneisiin kysymyksiin.

Kielen tärkeimmät kehitysetapit toki tulevat kerratuiksi tässäkin. Se, että geenimme ovat tulleet eri reittiä kuin kieli. Itä- ja länsijako, joka ei ole niin itsestäänselvä kuin luulisi. Hallinnon vaikutus kielen kehitykseen - myös Kotilainen puhui tästä uskomattomasta tuuristamme, jossa sekä ruotsalaiset että venäläiset omine tavoitteineen tulivat vahingossa suojelleeksi kieltämme, vastapuolen valtaa pelätessään - sekä tärkeät kielentutkijat ja kehittäjät.

Mutta lisäksi saamme lukea muun muassa siitä, miksi Siilinjärven nimi on mikä on, vaikkei siili eläimenä ollut nimen synnyn aikaan vielä Suomeen levinnyt. "Nimen alkuosa palautuu tiettävästi alueen vanhaan saamelaisasutukseen ja saamen sanaan siida, joka tarkoittaa saamelaisten perinteistä talvikylää, lapinkylää." 

Ja tietysti tärkeä merkkipaalu vuodelta 2009: "...ikimuistoisista ajoista Suomen yleisimmän sukunimen paikkaa pitänyt Virtanen joutui väistymään, kun Korhosten määrä ylitti maan Virtas-varannon."

Kirja tarkastelee myös toimittajien kielen osaamista: "---sanomalehtikielen kehnouteen on paljon syytä myös toimittajien välinpitämättömyydessä ja alhaisessa sivistystasossa", sanoi kirjoittajien mukaan Allan Saratie, toimittaja itsekin - vuonna 1917 julkaistussa kirjassaan Hyvää suomea! Kuin suoraan tämän päivän vauva.fi-palstan kommenteista, joihin Eloranta ja Leino myös viittaavat. Mutta he ovat toimittajille Saratietä armollisempia ja toteavat, että kiire näkyy mutta valtaosa toimittajista on puutteistaankin huolimatta varsin taitavia kielenkäyttäjiä. Ja että jos jokin kielen ohjeistus ei millään mene jakeluun, ehkä ohjetta olisi syytä miettiä uudelleen. Kielen luonteeseen kuuluu kehitys ja jatkuva muutos.

Kielenhuollon jatkuvuutta ja kovaa työtä sen eteen painotetaan. Itsestään kieli ei pysy kunnossa saati kehity, ainakaan siihen suuntaan, mihin vakavasti otettavan sivistyskielen kuuluisi. Kirjoittajat ovat huolissaan kansainvälistymisestä korkeimmassa opetuksessa ja tutkimuksessa: jos niiden kieleksi muotoutuu vain englanti, käsitteiden määrittely ja termityö jäävät suomen osalta tekemättä. Kielellämme ei nykyisellään ole hävettävää vaikkapa englannin rinnalla. Itse asiassa Nykysuomen sanakirjassa on enemmän sanoja kuin Oxford Dictionaryssa. Suomeksi voi puhua kaikesta! Tosin vertaaminen on vaikeaa muun muassa siksi, että meillä on paljon johdoksia ja yhdyssanoja. Mutta kirjoittajat varoittavat:

"Jos suomen kielen annetaan väistyä kehityksen eturintamasta, se voi väistyä paljosta muustakin ja päätyä takaisin lähtöpisteeseensä: tavanomaisten arkisten asioiden käyttökieleksi."

Kiintoisa on myös pohdinta virallisesta kielestä ja tekstien lukutaidosta. Kun tahallaan keksitään ilmaisuja, joissa halutaan hämärtää alkuperäinen tarkoitus tai joita suuri osa kansasta ei kerta kaikkiaan ymmärrä - mitä näitä kiky-sopimuksia ja Stroke Uniteja nyt on - nousee lukutaito arvoon arvaamattomaan. Mediasota kaipaa sotilaita, ja kirjoittajien mielestä on kummallista, että perinteisesti miehelle langennut puolustustehtävä on tässä asiassa kääntynyt naisten vastuulle: poikien ja miesten lukeminen on vähentynyt, jotkut jopa ylpeilevät sillä, etteivät lue!

Kirja ei ole perusteos, joka pitäisi olla joka kodin hyllyssä, mutta kiinnostuneille ehdottoman maukas ja kieliasianälkää hillitsevä välipala.

Kenelle (ja nyt lainaan takakantta, koska tiivistys on oivallinen): Suomen kieleen intohimoisesti suhtautuville, kielestä ja sen kummallisuuksista kiinnostuneille.

Muualla: Helsingin Uutiset tarttui aiheeseen slangin kannalta. Junantuomat sanovat kaupunkiaan Hesaksi, paljasjalkaiset stadiksi, paitsi että sekin alkaa jo muuttua - nuoret helsinkiläiset saattavat puhua Hesasta.

Ville Eloranta, Jaakko Leino: Sanaiset kansiot. Suomen kielen vaietut vaiheet. Gaudeamus 2017.

maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Nimen perusteella arvelin kirjaa muistisairaudesta kertovaksi. Olihan Ahava käsitellyt muistamisen vaikeuksia jo aiemmin Eksyneen muistikirjassaan. Mutta ei, nyt on kyse aivan täysin muusta. Todella jostain muusta!

Mitä miettisit, jos puolisosi päättäisi vaihtaa sukupuoltaan? Vaimostasi sukeutuisi partaansa ajava miehekäs kaveri, miehestäsi nainen, joka lainailee hameitasi ja opettelee meikkaamaan. Pysyisikö rakkaus ennallaan?

Tosielämässä tätä joutui Ahava pohtimaan, kun hänen miehensä ilmoitti halunneensa aina olla nainen. Ilmoitus on pommi, joka räjäyttää liiton palasiksi, voinee sanoa. Niin iso muutos ja yllätys se kirjoittajalle on.

Ahavan teksti on ahdistunutta ja ahdistavaakin, ymmärrettävistä syistä. Hän kuvaa nimenomaan omaa järkytystään tilanteessa, jota ei osaisi edes kuvitella etukäteen. Miehen motiiveja hän kertoo myös, muttei mene tämän tuntemuksiin vaan pitää tiukasti oman näkökulmansa. Erinomainen valinta; tätä näkökulmaa - puolison tai muiden läheisten - ei yleensä kerrota, kun sukupuolenvaihdoksista puhutaan.

"Mietin: Mitä hänestä jää, kun mies hänessä menee pois? Mitä hänestä jää minulle? Hän sukeltaa takaisin luokseni, samat tikkuiset silmäripset. - En minä halua sinua jättää. - Mutta sinä et halua olla minun mieheni."

Nainen menettää miehensä. Siten tilanne hänelle näyttäytyy. Hormonihoitojen myötä katoavat yksi kerrallaan miehen piirteet, joita nainen rakasti ja jotka tunsi läpikotaisin. Lihakset, parta. Tutut tavat kylpyhuoneessa. Vaatteet. Jopa nimi muuttuu. Mies katoaa, häntä ei enää ole, siis mies kuolee.

Nainen yrittää pelastaa muistonsa miehestä. Hän pihistää vanhoja paitoja, jotka mies on heittänyt tarpeettomina pois, ja hautaa ne. Jos mies kuolee, hän haluaa edes hautajaiset! Kotiinsa muuttanutta uutta - toista - naista hän vierastaa.

"Hän on sähköä täynnä, hän värisee kuin rakastunut tyttönen. Kun on hyvä päivä, jaan hänelle vaatteitani. Kun on hyvä päivä, haluan katsoa. Hän pyrähtää luokseni, kuuntelee neuvojani, pyörii peilin edessä ja etsii kuvasta itseään. Jokin osa minua lämpenee, sillä näen, että tämä tekee hänelle hyvää."

Ehkä eniten naista loukkaa se, ettei hän tiennyt miehensä ajatuksista aiemmin. Hänet on yllätetty housut kintuissa, häntä on petetty - rakastiko mies lainkaan vai opetteliko vain hänen kauttaan naisena olemista? Ovatko edes muistot totta? Viettikö hän toistakymmentä vuotta uppo-oudolla mantereella, vaikka luuli tietävänsä sijaintinsa tarkkaan?

Ahava vetää tarinaan komean rinnastuksen Kolumbuksen Amerikan löytämiseen. Mies luuli olevansa Intiassa, vaikka oli maapallon toisella puolella. Hukassa, vaikkei tiennyt sitä itse. Kartat hän sovitteli täsmäämään omiinsa, purjehdusajat väärensi suunnitelmiinsa sopiviksi, koska ei halunnut myöntää muuta totuutta kuin omansa. Tekikö nainenkin niin miehensä suhteen? Hän tunsi kaikki yksityiskohdat kuin Kolumbus karttansa, muttei saanut nähdä kokonaisuutta.

"On päiviä jolloin en vain saa katsetta tarkentumaan. Näen monta kuvaa, monta aikaa ja lausetta päällekkäin. Niin kuin joku puhuisi vierasta kieltä, josta ymmärrän vain sanasen sieltä täältä, niin kuin olisi jotain mitä minun tulisi ymmärtää tai osata selittää, mutta keskustelu käydään aina seinän takana, aina toisessa huoneessa, enkä erota siitä kuin muminan."

Ihailen kirjailijan rehellisyyttä ja taitoa ilmaista monisäikeiset ajatukset ja tunteet tiiviisti, koherentisti ja kauniisti. Symboliikka toimii, samoin tekstin kuljetus; kyse ei ole trilleristä, joka rynnistää eteenpäin vauhdilla, vaan ajattelusta, tuntemuksista, jotka voivat myös viipyä ja pysähdellä - ja lennähtää äkkiä muualle. Näin juuri voi aivojen kuvitella toimivan järkytyksen jälkeen.

Kipeän koskettava kertomus ja tunnemyrskyn kuvaus tilanteesta, josta ei juuri puhuta. Ahava on taitava, sen jo tiesimme. Edellinen kirja Taivaalta tippuvat asiat sai EU:n kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaana, joten sikäli suurin yllätys nyt on ravisteleva aihe. Vaikuttava ja mieleenpainuva teos, jonka lukemisen jälkeen illalla katselin miestäni pitkään. Kuinka hyvin hänet oikeastaan tunnen?

Kenelle: Sukupuolirooleja miettiville, parisuhdetarinoista kiinnostuneille, elämää järisyttäviä muutoksia kokeneille tai niitä pelkääville.

Muualla: Julkaisupäivä on tänään 7.8, joten blogeista löytyy.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus 2017. Kustantajan ennakkokappale.

torstai 3. elokuuta 2017

Pauliina Lindholm: Komendantti

Suomalaiset rakastavat tätä kirjaa. Se kertoo taitavasti historiastamme, puolustushalustamme ja siitä, miten olemme uurastaneet valtaajia vastaan. Rakentaneet silloisen Euroopan komeimman merilinnoituksen, Suomenlinnan, Helsingin edustalle, varustautuneet huolellisesti idän uhkaan, järkeilleet tulevat tapahtumat hyvissä ajoin.

En mene nyt siihen, millaiseksi suurella vaivalla ja isolla rahalla 1700-luvulla rakennetun linnoituksen suoja lopulta osoittautui, mutta sen rakentamisen kuvaus ainakin on ylitsepääsemätön. Hankkeen johtajaksi nimitetty ruotsalainen Augustin Ehrensvärd on päähenkilö, suurine tehtävineen. Ja hän hoitaa sen riemulla, vaikka vaikeuksia riittää. Työntekijöitä ja materiaaleja on vaikea saada, rahoituksen turvaamiseksi on nähtävä vaivaa ja helsinkiläisten epäluuloja hanketta kohtaan selätettävä.

Ehrensvärd on mainio persoona ja arvonsa tunteva henkilö. Hänellä on siihen varaa, onhan hän kansainvälistä kokemusta omaava herra, joka oli opiskellut kuuluisassa La Fèren tykistökoulussa.

"Hän oli sentään yliopistomies ja Tukholman tykistökoulun johtaja. Jumaliste! Hän oli kiertänyt paikoissa, joita provinssin ihmiset eivät osanneet kuvitellakaan: Hessenissä, Hannoverissa, Mainzissa, Pariisssa...Lontoossa."

Sodankäynnin ja maailman- ja merentuntemuksen lisäksi mies hallitsee niin etikettien yksityiskohdat kuin kaupankäynnin salat; hän tuntee viinit, ruuat ja muut maalliset ilot. Piirtäminen enemmän intohimo kuin harrastus: "Tiesikö tuo puodinpitäjä, että hän oli ollut Pariisissa maailman parhaan kuparipiirtäjän opissa?" Ja se saa hänet ihastumaan kalastajan tyttäreen, jonka mies haluaa mallikseen. Rakasta vaimoaan hän ei suinkaan unohda, vaan kirjoittaa tälle ja pojalleen kirjeitä sekä päiväkirjaa. Myös kirjallisia kykyjä löytyy, kuten sivistyneelle miehelle kuuluu.

Suomenlinnana nykyisin tunnettu kohde oli aiemmin sarja sekalaisia erämaasaaria. Venäjän uhka 1700-luvun alkupuolella sai Ruotsin päättämään linnoituksen rakentamisesta, huhut itänaapurin valtausaikeista loivat kiireen.

Miten Ehrensvärd pärjäsi? Kirja kertoo iloisen vaikkei ongelmattoman rakennustarinan. Mies hoitaa taidoillaan, kokemuksellaan ja itseluottamuksellaan jättiprojektia suvereenisti, niin pienistä kuin suurista asioista vaivattomasti huolehtien. Nuo ruotsalaiset, taas ne jeevelit osaavat nauttia elämästä! Sekä omasta osaamisestaan, ylpeydestä suuren tehtävänsä edessä. Ehrensvärd ei tingi mukavuuksista mutta tunnistaa myös juurevat ilot, kuten meren tuoksun, kalansaaliin ilon ja muut luonnon ihmeet. Eikä hän ole hienostelija, vaikka aineksia olisi. Mies hyppää vaikka kehnoon paattiin tai uskaltautuu tutkimaan työläisten tarttuvia sairauksia lähikontaktissa, jos tarpeen. Aloin kyllä ihailla.

Lindholmin kerronta etenee vaivattomasti. Jännite ei notkahda hetkeksikään, ja vanhasta ajasta kirjoittamisen tyyli sopii tähän päivään. Tekstissä on syvyyttä ja sävyjä, mikä saa kokonaisuuden tuntumaan vauraalta, kiitolliselta luettavalta.

Välttämätön vertaus: jos kirja kertoo historiallisesta Helsingistä, jonka yhtä näkyvintä osaa on rakentamassa ulkomailta Suomeen komennettu mestari, jonka silmin asioita katsomme, mieleen nousee vääjäämättä Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Viikilän, kokeneen kirjoittajan, tekstin kauniin viiltävä terävyys ja "runon salakuljetus romaaniin" on omaa luokkaansa ja jää Engelin kaupunkiin.

Lindholm on sanaisampi, kerronnallisempi, ja suuri ero kokemuksen ja tyylin lisäksi on tunnelmassa: Komendantti lähestyy tapahtumia ilon kautta siinä missä Engel synkistelee. Engel on molli, Ehrensvärd duuri. En tiedä, oliko Viikilän kirja Lindholmin esikuvana vai onko aiheiden samankaltaisuus sattumaa. Ilman Viikilää tuoreessa muistissa Komendantti olisi mielessäni ehkä noussut vielä kirkkaammaksi helmeksi. Upea, taitava ja riemastuttava kirja se on joka tapauksessa.

Ja koska siinä ei päästä kuin vasta rakentamisen hyvään alkuun, jatko olisi mitä toivottavin. Miten rakennustyö eteni? Milloin, miten ja miksi paljonpuhutut ulkomaiset rakentajat tulivat? Millaista oli, kun työ eteni? Mikä oli Viaporin kapina? Mitä Ehrensvärd mietti ja miten hänen kävi? Entä tytön, isoisän ja muiden? Niin paljon kerrottavaa odottaa kertojaansa.

Joku sanoi, että on hyvän historiallisen kirjan merkki, että lukija alkaa etsiä tietoa ajasta muualtakin. Tämä on hyvä historiallinen romaani, sillä juuri niin tein. Googlasin aihetta ahkerasti ja metsästin divarista Suomenlinnan historiikin. Sotasokeiden 1969 julkaisema kirja kuvaa Suomenlinnaa näin:

"Se rakentui 1700-luvun linnoitustaidon periaatteille, mutta oli niiden paikallisiin oloihin sopeutuva, itsenäinen ja nerokas toteutus. Mutta se oli samalla paljon muuta. Se oli korkeatasoinen rakennustaiteellinen harvinaisuus, rohkean suunnittelijan ja tunnollisten rakentajien suursaavutus. Aikoinaan se oli myös hienostuneen kulttuurin ja taide-elämän tyyssija."

 Ja seuraavalla saarivierailulla katselen eri silmin kuin ennen. Ehrensvärdin entinen asunto saarella on muuten nykyisin hänen nimeään kantava museo, jonka edustalla on hänen hautansa.

Komendantti voitti Otavan ja Otavan Kirjasäätiön Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi julistaman Suomi 2017 -romaanikilpailun.

Kenelle: Historiahulluille romaaninlukijoille, rikkaan kerronnan arvostajille, Helsingin ystäville.

Muualla:  Postaamme kirjasta yhtäaikaa Tuijatan kanssa. Mahtaako hän olla samoilla linjoilla? Apu-lehden artikkeli yhdistää historian tähän päivään, mikä on Suomenlinnan ylläpitäjien tarkoitus. Lisää postauksia löytyy haulla, sillä kirjan julkaisupäivä on tänään 3.8.2017. Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta! Ja voisimmeko vinkata järjestettäväksi Suomenlinna-kierrosta kirjailijan kanssa, samoin kuin Jukka Viikilä teki Engelin kaupungissaan? Tiedän heti monta innokasta osallistujaa.

Pauliina Lindholm: Komendantti. Otava 2017.

Viapori Suomenlinna. Toimitus sekä kuvituksen että painoasun suunnittelu Sakari Salokangas. Teksti Martti Santavuori. Sotasokeat 1969, Kauppakirjapaino Oy.

Helmet-haaste 2017: kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia. Haluaisin omata Komendantin sosiaaliset taidot. Tai strategiset taidot. Tai piirtämisen taidot. Tai elämästä nauttimisen taidot.



keskiviikko 2. elokuuta 2017

Antti Tuomainen: Parantaja. Kirjametron kyydissä.

Normilukemistoni ohessa tutustun kotimaisiin dekkareihin, hitaasti, nyt vasta luin Vuoden  2011 johtolankapalkitun. Antti Tuomainen on kahden kirjan verran tuttu ennestään: ne ovat Mies joka kuoli ja Kaivos.

Parantaja läväyttää lukijan silmien eteen heti monta erittäin kiinnostavaa elementtiä ja nostaa uteliaisuuden: Tulevaisuus. Helsinki. Sanomatalo. Kadonnut vaimo. Mitä näistä kehkeytyy?

Jännitystä kehkeytyy. Dystopiat kiehtovat minua aina, ja kun maisema on kotoinen, se nostaa innostusta entisestään. Ilmastonmuutos on edennyt nopeasti, ja Helsingin rantakaupunkiosat ovat veden vallassa. Pakolaiset ovat vallanneet asukkaiden hylkäämät talot, rikkaimmat rakennuttaneet aidattuja ja raskaasti vartioituja asuinalueita. Väkivallan uhka kaduilla on arkea, kun eloonjäämisestä taistellaan.

Tapani Lehtisen vaimo Johanna on toimittaja, joka ei ole palannut työkeikalta. Mies saa selville tekeillä olleen jutun aiheen; jäljet viittaavat Parantajana tunnettuun, vaaralliseksi rikolliseksi epäiltyyn henkilöön. Poliisi ei ehdi tutkia kuin murto-osan rikoksista, joten Lehtinen tekee tutkimusta itse ja törmää asioihin, joita ei olisi halunnut tietää.

Tarina on selkeä, kieli kirkasta sekä ajanmukaista mutta dekkariperinteitä kunnioittavaa. Sitä on helppo lukea sotkeutumatta langanpäihin tai suureen henkilöiden joukkoon, kuten dekkareissa helposti käy, ainakin minulle. Kovapintaisuuden ohella mukana on lämpöä ja tunnetta, miehen kaivatessa rakkaintaan ja pohtiessa elämän kummallisuuksia. Ihmisistä ei tehdä idiootteja sen enempää kirjassa kuin lukijan roolissa. Ehkä siinä joitain kirjan jättisuosion syitä: Parantaja on käännetty jo 26 kielelle.

Postauksella hyppäsin Kirjametron kyytiin. Kirjametro on Oulun kirjastojen loistoidea metrokartasta, jossa linjat on nimetty teemoittain, pysäkkeinään teemaan sopivat kirjat. Houkutteleva ja todistetusti toimiva tapa lukuvinkata! Parantaja sijoittuu Murtuneiden maailmojen ja Oi maamme -linjan risteyskohtaan. Juttulinkkejä löytyy Kirjametron facebook-sivulta tänään 2.8. lisää.

Kenelle: Laadukasta ja helppolukuista kotimaista dekkaria etsivälle, dystopian ystäville.

Muualla: Tuomainen teki Kirsiin vaikutukseen jo ensikosketuksella. Myös Elina vaikuttui tulevaisuuteen tempaavasta kirjasta. Jorin korkeat odotukset eivät ihan täyttyneet, vaikka hän pitikin kirjasta ja tarjoaa lisää linkkejä.

Antti Tuomainen: Parantaja. Helsinki-kirjat 2011. Kansi: Tommi Tukiainen

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys


Loistavaa luettavaa tähän hetkeen ja mihin tahansa hetkeen: eurooppalainen rakkaustarina, yhteiskunnallinen analyysi ja filosofinen pohdinta ihmisenä olemisesta samassa paketissa. 1960-luvun lopulla tapahtuu paljon: Tereza ja Tomáš tapaavat. Venäjä valtaa Tšekkoslovakian. Sabina muuttaa pois kotimaastaan ja tapaa Franzin.

Näiden neljän tarinat kietoutuvat ajallisesti tuolloiseen Eurooppaan - tarkemmin Prahaan - mutta ajattoman ihmisyytensä kautta tiukasti myös tähän päivään. Yksityinen on yleistä - lempiteesini - näyttää jälleen voimansa. Tereza on äärimmäisen naisellinen, Tomáš naistenmies, joka jatkuvasta naisenkaadostaan käyttää nimitystä ”eroottinen ystävyys.”

Ääripäät korostuvat kirjassa kaikin tavoin: nimensä mukaisesti etenkin elämän keveys ja painavuus. Kumpi on parempi? Painavat sanat ja teot vs. musertavan raskaat taakat, kevyt ja huoleton onni vs. kevytkenkäisyys ja merkityksettömyys - ja niin monta muuta vastakohtaa, joita kirjan kertoja pohtii, näyttää ja laittaa henkilönsä elämään todeksi vastustamattomasti. Lukija on viety ennen kuin ehtii edes miettiä, mistä oikein on kyse.

"Me kaikki torjumme mahdottomana ajatuksen, että elämämme rakkaus voisi olla jotain kevyttä, jotain painotonta.

Jännittäviä vastakkainasetteluja on helppo havaita koko kirjan mitalta. Kuten syy, miksi Tereza suhtautuu kirjoihin kunnioittavasti: ne ovat hänelle lippu parempaan maailmaan.

”Hän saattoi taistella ympärilleen leviävää karkeuden maailmaa vain yhdellä aseella: kirjoilla, varsinkin romaaneilla, joita hän lainasi kaupunginkirjastosta.”


Tietenkin naisella on myös muita aseita, mutta jos nyt hetken keskitymme tähän, kuten kertoja vaikuttaisi usuttavan. Franz on tutkija, joka tekee töitä kirjojen parissa. Ja hän näkee asian täysin vastakkaisena:

”Franz piti kirjojen parissa viettämäänsä elämää epätodellisena. Hän kaipasi todellista elämää, rinnalla kulkevien ihmisten kosketusta, heidän huutoaan.”


Sabina on taiteilija ja sattumoisin yksi Tomášin eroottisista ystävistä. Henkilönä ei perinteisen naisellinen eikä miellyttävä, mutta looginen käytöksessään ja miessuhteissaan. Hän ei halua pysyvyyttä eikä varmuutta: se ei tee hyvää hänen taiteelleen. Vahva nainen, joka uskaltaa olla itsenäinen. Myöhemmin hän päätyy mahdollisimman kauas, Amerikkaan, siinä missä Terese tšekkiläiselle maaseudulle - vastakohdat jälleen.

Ihmisyyden tarkoitus ja haasteet, kommunismin uho ja tuho, hieno kirjallinen kerronta ja koskettava tarina. Ne kaikki yhdistyvät kirjassa. Olen tosi iloinen, että se tuli luettua! Leffasta on muistikuva, muttei se tehnyt vaikutusta. Enkä tämän jälkeen sitä kaipaa: en usko, että näin monitasoinen tarina voi olla filmillä yhtä mietityttävä ja vaikuttava. Pidin tekstin kiinnostavasta, ympyrämäisestä rakenteesta ja sen pohdiskelevasta tyylistä. Kertoja antoi mainion lisän ja juonnon lukemiseen.

Outo juttu: lukemassani versiossa (yhdeksäs painos) on suomenkieliset alkusanat, joiden olemassaolon keveyttä, painoa tai ylipäänsä merkitystä en ymmärtänyt: en tiedä, kuka tekijä oli ja millä lihaksilla hän esittelyn tekee (nimi oli, muttei muuta esittelyä). Mutta olen sitä mieltä, että sekä lukijaan että kirjaan pitäisi luottaa ilman selityksiä. Alkusanat toimivat ainakin tässä enemmän hämmennyksen herättäjänä kuin kirjan avaajana.

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys. WSOY 1985. Suomennos Kirsti Siraste. Kansi Urpo Huhtanen.

Postauksella osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jota tällä kertaa isännöi Tuomas Tekstiluolasta. Paras haaste ikinä: olen lukenut jo viisi kirjaa, jotka todennäköisesti muuten olisivat jääneet hyviksi aikomuksiksi. Yllätykset ja anti ovat hämmästyttäviä. Aiemmat klassikkoni:


Kirjabloggaajien haasteita voi seurata Haastavaa lukemista -blogissa. 

Kenelle: Eurooppalaisuutta tutkiville, ihmissuhderomaanien ystäville, rakkauden kuvauksesta kiinnostuneille, ihmisen outoutta pohtiville.

Muualla: Kirjalla on erityinen paikka Mari A:n sydämessä. Lukunurkkauksen Anni pääsi huokailemaan tekstin kauneuden ja vaikuttavuuden johdosta. Ulla kehottaa kipittämään kirjastoon, jos kirja on vielä lukematta. Jokelle ei kirjasta ajoittaisestä ähkystä huolimatta tullut sanottavia vatsanväänteitä, vaikka moni asia ihmetyttikin. Surullinen ja kaunis, lohdullinen ja ankara, luonnehtii Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka jutussa on lisää linkkejä. Tätähän löytyy blogeista ilahduttavan paljon!