lauantai 27. toukokuuta 2017

Miki Liukkonen: O

"Meitä kiinnostaa nyt ajanhenki, ei ihmiset. Pidetään tämä mielessä."

Kaikesta kaiken kertova kirja kuulostaa vitsiltä ja yliampuvalta markkinoinnilta, mutta outoa kyllä, Liukkonen todella on mainoslauseiden veroinen. Vaikka hän joutuikin karsimaan kirjastaan satoja sivuja, jäljelle jäi vajaa 900 sivua täynnä niin määrättömän monia ajan ilmiöitä, arjen asioita, pohdinnan kohteita ja keskustelun aiheita, ettei äkkiä tule mieleen mitään, mikä puuttuisi. Tiedon luonteen muutos. Churro-leivokset. Nuorten itsemurhat. Afgaanimatot. Listojen tärkeys. Kirjallisuus tietysti, ja elokuvat, teatteri, niiden vaikutus. Opiskelutyöntekorentoutuminen. Terveys ja sairaus. Pakkomielteet, etenkin ne, ja neuroosit! Kvanttifysiikka. Auringon säteet.

"Aurinko on leikkaussalin lamppu kaupungin avatun ruumiin yllä."

O simuloi elämää. Sen 3,5-sivuisesta henkilöluettelosta kirjan alussa ei kannata lannistua; siinä eivät edes ole kaikki. Mutta muistatko itse kaikki elämäsi aikana kohtaamasi tai muuten kokemuksiasi sivunneet ihmiset ja haittaako se - tuskin. Keskusteluista, ajatuksista ja tekemisistä puhumattakaan. Siksi kirjaan ei tarvitse suhtautua liian vakavasti, kuten vaikka etsimällä siitä juonta tai yhteensopivia palasia, jotka lopussa nätisti naksahtavat kohdilleen. O:ssa ei sellaisia ole. Eikä elämässä.

Oikeastaan lukija ei voi tehdä muuta kuin antaa mennä, lukea, hetki kerrallaan tai tuntikausia putkeen, miten vain, ja ottaa siitä kaikki irti. Nauttia, surra, huvittua ja ärsyyntyä sen mukaan, mitä vastaan sattuu tulemaan. Kaikki ei ole kivaa ja mukavaa, kuten ei elämässäkään, ja välillä on tylsää ja raskasta, mutta myös paljon huumoria, nuoruuden innostusta, faktatietoa, suurta viisautta. Mistä ihmeestä alle kolmikymppinen kirjailija tämän kaiken repii?

" - Niin, kukaan tuskin enää kiistää, etteikö aikaamme leimaisi krooninen stressi, Vincent pohdiskeli, - ja että ahdistus on koko modernin elämämme moottori."

Tekstillisesti lukijalla ei ole huomauttamista. Sujuvaa luettavaa, lukijaa kunnioittavaa, kieleltään puheenomaista ja kekseliästä, mutta varoo ylittämästä kikkailun rajan, jos usein esiin purskahtavia alaviitteitä tai tiettyjen teemojen toistoa ei sellaisiksi lasketa (enkä laske). (Näitä toistuvia teemoja ovat mm. munakoisot. Filosofia. Uiminen. Romanit.)

Ajattelin ensin kirjoittaa kirjasta jutun pelkillä sitaateilla. Se olisi onnistunut sikäli helposti, että kirjailija selittää ajatuksiaan (kirjaansa? elämäänsä?) pitkin matkaa niin selkeästi, että sopivia sitaatteja löytyisi kymmenittäin. Kuten: "...ei ollut väliä, ymmärsivätkö he tarinaa, vaan että he ymmärsivät jotain."

Mutta olisihan se aika tylsää; sitä paitsi on parempi, että jokainen lukee kirjan itse. Liukkonen kuvaa mestarillisesti tätä aikaa ja sen ongelmia, joista suurin on ehkä suhde aikaan, ajan kulumiseen ja siinä elämiseen. Olemmeko olemassa oikeasti vai virtuaalisesti, mitä ajassa oleminen vaatii ja mitä häiriöitä siinä pysyminen tai ei-pysyminen aiheuttaa?

Kuhunkin kolahtaa se mikä kolahtaa, enkä yhtään epäile, etteikö jokaiseen lukijaan kolahtaisi tässä kirjassa jokin. Luin kirjaa omalla mittapuullani ikuisuuden, kuukauden ajan (en sentään koko elämän). Yleensä selätän tiiliskivenkin viikossa, mutta tätä en halunnut pätkiä liikaa - ympyrä on kirja, jonka tunnelmaan ja ajatuksiin pääseminen vie aikansa, joten halusin varata lukuhetkille aikaa. Myöskään isokokoisuutensa vuoksi sitä ei voi käyttää työmatkakirjana eikä välipalana. Nautin, nauroin, vaikutuin, hämmästyin, ajattelin. Palkitseva, hämmästyttävä, hauska ja viisas teos, kaikesta. Kirjan nimi on osuva: elämän ympyrä on päättymätön, kaikki on, o... Alku ja loppu eivät ole tärkeitä.

"Mutta johonkinhan näytelmän on loputtava. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Verhot on jossain vaiheessa suljettava ja yleisö päästettävä kotiin."

Menkää kotiin, mutta ottakaa tämä kirja mukaan.

Kenelle: Ajassa eläville ja sen henkeä haisteleville, modernista kirjallisuudesta kiinnostuneille, monipuolisuutta arvostaville, heittäytymään valmiille.

Muualla: Ohjat ovat tiukasti Liukkosen käsissä, sanoo Kirjasta kirjaanYllättävän jouhevasti etenevä kokonaisuus, sanoo Opus eka. Leikittelevän hauska romaani, läpitunkeva ajankuvaus, sanoo Kirjoituksia-blogi. Teos on nerokas, sanoo Habaneran havaintoja. Siihen nähden, että kirjan ensipainos myytiin heti loppuun, arvioita on vielä kovin vähän. Ehkä kirja vie aikaa ja siinä on niin paljon, josta voisi kirjoittaa, mutta rohkeasti vain - emme me ole Liukkosia, joiden täytyy kertoa kaikesta kaikki.

Suuri hesalainen kirjakerho ja Taru Torikka haastatteli Miki Liukkosta huhtikuussa: yleisö sai olla paikan päällä. Oli mainio keskustelu!


Miki Liukkonen: O. WSOY 2017. Hieno, kirjan henkeä taidolla kuvaava päällys Jussi Karjalainen.


perjantai 26. toukokuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet

Fiktiivinen elämäkerta pahimmillaan sekoittaa lukijan päässä toden ja tarun sekamelskaksi, joka ei anna mitään uutta, vaan herättää kysymysmerkkejä ja hämmennystä. Kun taas parhaimmillaan, kuten tässä kirjassa, se kuvaa kohteensa omaperäisesti, uudesta kulmasta, maalaa tämän uusin sävyin ja tekee lukemisesta nautintoa, jossa ei suuresti ole merkitystä sillä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.

Kirjailijan iso taustatyö ja paneutuminen näkyvät kirjassa. Helene Schjerfbeckin elämästä kertova tarina on kuin taitelijan itsensä maalaus; herkin mutta vahvoin viivoin vedetty, pinnan alle pyrkivä, aistivoimainen ja kaunis.

Lyhyistä luvuista voi nauttia kuin maalausten katsomisesta, joko nopeasti vilkaisten tai niihin uppoutuen. Vaikka tarina ei sinänsä ole hauskaa luettavaa, olihan Schjerfbeckin ulkoinen elämä täynnä köyhyyttä, sairautta, sotaa, velvollisuuksia, yksinäisyyttä ja epävarmuutta. Mutta taide ja taiteilijuus, ne kannattelivat ja johtivat, ja niiden merkitystä ja luonnetta kirja kuvaa kiinnostavasti.

"Pienikin hetki työtä antaa minulle rauhan, lyhyen helpotuksen tunteen."

Katsoin eilen Yleltä mainion haastattelun Jorma Hynnisestä, ja hän puhui samasta asiasta: millaista on, kun taide antaa niin paljon, että sen avulla voi täyttää itsensä, emotionaaliset, kulttuurilliset, kunnianhimoisimmatkin tarpeensa. Kun sille on antauduttava täysin. Schjerfbeck sairastui konkreettisesti, jos hän ei saanut maalata - helposti väsyi ja järkkyi muutenkin, tunnelmat ja tunteet äärimmäisen vahvasti koettuaan. Mutta ilman tuota intensiteettiä ei puhuttelevia taulujakaan olisi. Hän oli väkevä välittäjä ja näkijä, joka katsoi maailmaa hämmästyttävin silmin ja siirsi näkemänsä kankaalle; kirjan mukaan hän oli usein tyytymätön siihen, miten sai esitettyä sen, minkä mielessään näki. Tämän voin hyvin uskoa; käsi on kuitenkin vain tekninen väline, jolla on rajoituksensa, vaikka hän iän myötä kehitti myös tekniikkataitonsa huippuun.

Schjerfbeckistä on kirjoitettu paljon, mutta silti koin saavani tästä kirjasta uutta näkemystä hänen töihinsä, joita olen ihaillut lapsesta saakka ja käynyt katsomassa moneen kertaan. Tutut kuvat valmistuvat Helsingissä, Pariisissa, Englannissa, Hyvinkäällä, Tammisaaressa...  Teräs maalaa taiteilijasta yksinäisen taistelijan, joka surukseen jää ilman perhettä, ilman läheisintä tukea tai äitinä olon kokemusta, vaikka kaipaa kipeästi lämpöä ja rakkautta. Nainen taiteilijana ei ollut uskottava tuohon aikaan, 1800-1900-luvun vaihteessa, joten taide sai hänet toimimaan myös tasa-arvon edistäjänä, työn sivutuotteena. Sen hienoutta eivät aikalaismiehetkään lopulta pystyneet kiistämään!

Kirja vertaa kiinnostavasti maalaustaidetta monessa kohtaa kirjallisuuteen tai musiikkiin: ne ovat vain eri tapoja esittää samoja asioita. Helena Westermark, jonka kanssa taiteilija käy kuvitteellista keskustelua elämästään, sanoo kirjoittavansa värit. Toinen taiteilijaystävä sanoo kuulevansa värit musiikkina! Värit ovat Schjerfbeckin; niihin hän uppoaa, niistä hän elää, niiden kautta hän näkee maailman. Sitä ja taiteilijan olon ihanuutta ja kurjuutta Teräs on onnistunut kuvaamaan upeasti, keveästi ja painavasti samaan aikaan, ja luomaan kirjasta oman taideteoksensa.

"Hyvä kirjallisuus, niin kuin kaikki hyvä taide, saa uskomaan elämän perimmäiseen kauneuteen. Sanat, värit lipuvat ohi kevyesti, mutta äkkiä tuntee kaiken painon ja merkityksen."

Kenelle: Taiteen ystävälle, taiteilijuuden olemusta pohtivalle, kauniin tekstin ja kuvan ystäville.

Muualla: ...ja ne värit tuntuvat! sanoo Leena Lumi. Teräs lähestyy aihettaan runollisen ja ilmavan kielen kautta, sanoo MarikaOksa. Sinisen linnan kirjaston Maria sanoo Teräksen välttävän hyvin tunnettujen henkilöiden elämäkertojen karikot, ja tämä pitää todellakin paikkansa! Loistava lisä Schjerfbeck-kirjojen pakettiin, tuumii Riitta.

Mila Teräs: Jäljet. Karisto 2017. Kansi: Tuija Kuusela.


perjantai 19. toukokuuta 2017

Olli: Mustapartainen mies

"Hyvää," sanoi mustapartainen mies, "päivää."

Ylen kanssa yhteisessä hankkeessamme Kirjablogit ja 101 -kirjaa kirjalistalla on monta sormia syyhyttävää teosta. Ilahduin kovasti nähdessäni siellä Ollin mustapartaisine miehineen, jonka kuuluisin lausahdus lienee tuo alkulauseeni. Kipaisin saman tien kirjastosta pari pakinakokoelmaa.

Muistan lapsena isovanhempien talon vintillä lukeneeni Ollin pakinoita vanhoista aikakauslehdistä. Lehdet olivat arvokasta tavaraa, ja tapana oli säilöä vuosikertoja. Näitä kasoja selailin ahkerasti ja tutustuin moneen aikaisempien aikojen kirjoittajaan, misseistä ja muista merkkitapauksista puhumattakaan!

Olli oli yksi parhaista tuttavuuksista. Pakinat naurattivat silloin lasta, mutta vielä enemmän nyt aikuista, kun juttujen takana hoksaa yhteydet maailmantapahtumiin. Ja hämmästyttävää kyllä, vaikka sanasto on vanhahtavaa ja kaikenlainen kehitys rasitteenamme, monet pakinoista ovat edelleen täysin päteviä. Tekstillisesti nautittavan taitavaa sanataiteen riemua, mutta myös aiheiltaan ajatonta.

Vai mitä sanotte postin toiminnan kriittisestä arvioinnista (kirjeet piti laittaa postilaatikkoon salaa öisin, koska postimaksut olivat niin kalliita, että julkinen postitus olisi tuonut kimppuun verottajan, sensaatiolehdistön ja kateelliset naapurit), kesämökin pidon kalleudesta tai kummastuttavasta kansan ostovimmasta ale-kyltin vilahtaessa. Myös kirjaviisauden ja pörssikeinottelun tarpeellisuudet käsitellään (hyvin kyseenalaisia). Yksi outo detalji erässä pakinassa on kissan rääkkääminen näytelmässä; mahtoiko Olli visioida jo tulevat teatterisukupolvet?

Virkamiestoiminnan irvailu on yksi Ollin lempiaiheista. Osaan varmasti hautaan saakka ulkoa tittelin, jonka mustapartainen mies kehitti itselleen, kostoksi byrokraateille: yliesierikoisapulaisvaravaurioraivausvuorovarausratkaisupäällikkö. (Nykyisin tuo tietysti präntättäisiin käyntikorttiin englanniksi, monin isoin kirjaimin. En jaksa käydä kääntämään, mutta jos joku jaksaa, lupaan ottaa heti käyttöön - varmasti menee palavereissa täydestä.)

Yksi pakinoista naurattaa erityisesti kirjanystävää: kaikki tiedämme, ettei tärkeää kirjaa anneta lainaksi, sillä kirjalainat oudosti "unohtuvat". Mutta entä jos lainaat vastavuoroisesti vaikka turkin, seinäkellon tai metsästyskoiran? Miksei niitä lainoja voi "unohtaa"? Tai muistella, että lainasin sen eteenpäin, en nyt muista kenelle...

Mustapartaisen miehen logiikka on täysin vedenpitävä, vaikka omanlaisensa ja ajoittain maagiseen realismiin pyrähtävä. Häneen voi suorastaan samaistua.

"Jos odotan raitiotievaunuja pysäkillä, niin ne poikkeuksetta ovat täpötäynnä, enkä niihin pääse. Mutta kun sitten lähden matkaani jatkamaan jalkapatikassa, on hetkisen kuluttua ohikiitävässä vaunussa aina tilaa. Jos silloin palaan pysäkille, on seuraava vaunu taas täynnä. Tämä on poikkeukseton luonnonlaki. Erikoisesti minua varten keksitty."

Mustapartainen mies ystävineen kokee arjen riesat lukijan puolesta, usein epäonnisesti mutta joskus nokkelasti ne välttäen, kuten vaanivan ikäneidon kannoiltaan karistaessaan. Hän on kuin kuka tahansa milloin tahansa. Siinä hänen suosionsa salaisuus.

Kenelle: Kotimaisten klassikoiden ystäville, huumoria ja ihmisenkokoista kokemusta arvostaville, aikaa kunnioittaville.

Muualla: Kirjavinkit suosittelee Ollin verbaaliakrobatian ja absurdin huumorin ansiosta.

Olli eli Väinö Nuorteva:

Mustapartainen mies herättää pahennusta. Otava 1921.
Piirroskuvitus T. Vikstedt.

Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää. Otava 1954.
Piirroskuvitus Erkki Koponen.

Edit: Ylen sivuilla Ollin haastattelu ja linkkejä.

Virallisen Suomi 100 -bloggauksen kirjasta tekee 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogi marraskuussa, kunhan kirjojen ilmestymisvuosissa päästään itsenäisyyden alkuajoille saakka: aloitimme vuodesta 2016.

101 kirjasta postauksia Ylen sivulla ilmestyy koko vuoden kaksi viikossa: ensi viikolla bloggaus toisesta kansallissankarista mustapartaisen miehen ohella, Elmosta, ilmestyy P.S. Rakastan kirjoja -blogissa. Sen jälkeen luvassa on Paavo Haavikkoa, Risto Rasaa ja Jussi Kylätaskua. Juttuja on hauska lukea etenkin sillä silmällä, onko kirja kestänyt aikaa.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Nimestään huolimatta tarina ei keskity kasvissyöntiin, vaikka siitä se lähtee, tavallaan. Oikeastaan se lähtee unesta, jonka eteläkorealainen Yeong-Hue näkee ja lopettaa lihansyönnin siihen paikkaan. Ja melkein kaiken muunkin syömisen. Aviomies on ihmeissään, vanhemmat ja sisarukset raivoissaan ja lopulta epätoivoisia nähdessään naisen kuihtuvan ja pikku hiljaa irtaantuvan ihmisten maailmasta jonnekin tavoittamattomiin.

"- Mitä sinä oikein teet, kysyin hiljaa, otin sairaalan kaavun ja peitin sillä hänen paljaat rintansa. - On kuuma, joten... Hän hymyili vaisusti entistä hymyään, joka ei olisi voinut olla tavallisempi ja jonka olin kuvitellut tuntevani niin hyvin. - On kuuma, joten otin vaatteet pois, siinä kaikki. Hän kohotti vasemman kätensä suojaamaan otsaa auringonsäteiden tulvalta ja paljasti siten silvotun ranteensa. - Olenko tehnyt jotain pahaa?"

Kyse on paljon enemmästä kuin syömishäiriöstä. Kirjailija kuvaa taidolla irtaantumista, joka saa myyttisiä piirteitä. Voiko omia sisäisiä yllykkeitään vastustaa - ja pitäisikö? Voiko ihminen muuttua eläimestä kasviksi? Ja miksi niin tapahtuisi? Mikä meitä ravitsee ja pitää hengissä? Kysymyksiä nousee tukuittain: kirja teemoineen kurottautuu kuin kärhön varsi.

Saamme kiehtovasta ja hyvin pelottavasta kertomuksesta irti sekä faktaa Yeong-Huesta ja hänen perheensä taustoista että häiritseviä ajatuksia jostain, joka ei ole käsinkosketeltavaa ja jota emme ehkä haluaisi ajatella.

Ruoka, ravinto ja toinen perustarve, seksi, ovat näkyvästi esillä tarinassa, jota kuljettaa eteenpäin monta ääntä: Yeong-Huen itsensä, hänen aviomiehensä, sisaren ja tämän miehen. Henkilökuvat kirjailija piirtää sivaltavan terävästi niukan harkituin vedoin. Sisko In-Hye nousee erityisesti esiin, ja hänen kauttaan tunsin paljon: pakahduttavan huolen läheisestä, pelon omasta pärjäämisestä, vilpittömän yrityksen ymmärtää ja nöyrtymisen sen edessä, ettei pysty kaikkeen.

"Yllättävää kyllä kuulosti siltä, että In-hye nyyhkytti. Eikö liikkeessä ollut muita? In-hye itki todella harvoin muiden nähden, sillä uteliaat katseet vaivasivat aina häntä kovasti."

Raju, älykäs ja monitahoinen tarina, joka kertoo kiihkotta mutta vahvasti erään naisen elämästä ja samalla niistä perustuksista, joille meidän jokaisen arki pohjaa. Aasialainen kulttuuri näyttää länsimaiselle lukijalle omia piirteitään, aina sosiaalisista suhteista ruokiin saakka. Vaikuttavuuskierre vain tiukkenee loppua kohti, joka jättää lukijan hiljaisena pohtimaan lukemaansa. Siis mitä oikeastaan luin?

Teksti on merkityksellistä ja tiivistä, mutta samalla kauniin ilmavaa, pettävän kevyttä ja helppoa lukea. Miten tällainen vastakohtaisuus on edes mahdollista? Suomennos kirjailijan komeasta kielestä on erinomainen ja nautinnollinen luettava. Täysosuma ja tyrmäys.

Kiinnostavaa, että kirja joutui kotimaassaan mustalle listalle. Kuvaa paitsi kirjan moniulotteisuutta, myös kyseisen maan poliittista kulttuuria.

Kenelle: Ajattelevalle lukijalle, läheisen puolesta pelkäävälle, halujaan piilottelevalle, nykyproosan keinoista kiinnostuneelle.

Muualla: Väkevää, summaa Tuijata. Unohtumaton, luonnehtii Lumiomena. Hämmentävä, raju, puhutteleva, monimerkityksinen, sanoo Susa. Iski ja kovaa, sanoo Katri. Rajua mutta herkkää, sanoo Helmi Kekkonen. Nopealukuinen, hämmentävä ja ärsyttävä, sanoo Niina, jolla on paljon lisää linkkejä.

Hang Kang: Vegetaristi. Gummerus 2017. Englannin kielestä suomentanut Sari Karhulahti.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

HelsinkiLit - enää vuosi seuraavaan

HelsinkiLit on tältä vuodelta ohi, ja kuten aina suuren innostuksen jälkeen, mieleen hiipii hiljainen alakulo - tälle tunteelle on varmaan jokin hieno nimikin olemassa, posthypetystrauma tai jotain?

Tapahtuma tuo hienosti ja lajissaan ainutlaatuisesti kansainvälistä kirjapöhinää Savoyn lavalle suomalaisten lukijoiden nautittavaksi. Perjantai-iltana tapasin muun muassa Linda Boström Knausgårdin, jonka tiivistä ja latautunutta tekstiä ihailen. Lavalla hän jäi hieman ystävänsä Märta Tikkasen varjoon, Juha Itkosen keskustelussa.



Laurent Binet (Tuomas Nevanlinnan haastattelussa), jonka kirjoja en ole vielä lukenut, osoittautui mainioksi esiintyjäksi ja innostuneeksi puhujaksi vilkkaita käsiään myöten - kuten muuten useimmat kirjailijatähdet, mitä jaksan hämmästellä. Stereotypia nurkkaan vetäytyvästä ja puhumattomasta kirjailijasta räjähtää atomeiksi näitä kuunnellessa!

Kuten Pettina Gappahia, jonka karisma, huumori ja sanavalmius on valloittavaa. Kirja Zimbabwesta on kuulemma vakavin hänen tuotannostaan. Häntä haastatteli Sirpa Kähkönen, samoin kuin ruotsalaista Aris Fioretosta, jonka kirja alkoi kovasti kiinnostaa. Sympaattinen britti Andrew Michael Hurley (alla), haastattelijana Antti Tuomainen, täydensi illan ulkomaisen vieraskokonaisuuden.



Lauantaina nähtiin lisää ruotsalaisia: Malin Persson Giolito keskusteli Elina Hirvosen kanssa, ja he löysivät kirjoistaan ja toisistaan paljon yhteistä, kuten huolen yhteiskunnan kehityksestä ja ihmisen pärjäämisestä siinä. Tom Malmqvist (oik.) kertoi vaimonsa kuolemasta ja tyttärensä syntymästä kertovasta koskettavasta tarinastaan.




Brittiläistä neurokirurgia Henry Marshia (vas.) haastatteli Merete Mazzarella.

Äärettömän mielenkiintoista kuvausta aivoista ja niiden parissa työskentelystä! Sekä sairaaloiden byrokratiasta, joka ei tosiaankaan aina potilaan parasta huomioi.

Tauon jälkeen kirjastaan kertoi Garth Greenwell: mies on jo puolitoista vuotta kiertänyt puhumassa, joten asiat ovat hioutuneet ja pitkälle mietityt. Hänen puheenvuoronsa ovat painavia, pitkiä ja vaikuttavia, kuin pieniä puheita. Jari Tervo esitti hänelle kinkkisiä kysymyksiä alkaen siitä, mitä seksi maksaa.




Ja illan lopuksi hän, jota eniten odotimme, itse Orhan Pamuk - joka ainakin minulle oli alunperin syy ostaa liput tapahtumaan (vanhoja Pamuk-postauksia mm. tässä ja tässä). Enkä pettynyt: hän hallitsi lavaa suvereenisti, konkarin otteella. Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan uusinta kirjaa Kummallinen mieleni, jonka päähenkilö kuulemma muistuttaa paljon kirjailijaa itseään.

Pakko näyttää vielä tämä Nobel-tason hymy, jonka ystäväni sai nimmaria hakiessaan. Hyville mielin jäätiin!

Siitä puheenollen, perjantai-illan konsertti Kaj Chydenius, piano, Antti Holma, laulu, oli mukava idea ja pituuskin sopiva (puoli tuntia), mutta lauluvalinnat hämmästyttivät. Otsikot ovat tyyliä Mun itkeä suokaa ja When I´m dead. Ei ihan pirtsakin perjantai-illan piristys - eikä toivottavasti kannanotto suomalaisen tai kansainvälisen kirjallisuuden tasoon?


Tapahtuma oli loppuunmyyty: kolmas kerta toden sanoi, ja kuulemma saamme ensi vuonna uuden HelsinkiLitin. Jes! Kaikki haastattelut löytyvät Yle Areenasta. Esityksiä voi seurata suorana Teemalta, joten välttämättä paikan päällä ei tarvitse olla - toki tunnelman vuoksi, ja kirjailijoiden sekä kirjanrakastajatuttujen tapaamisen vuoksi se kannattaa. Kahden päivän lipun hinta oli 28 euroa, mielestäni varsin kohtuullinen kaikesta annista.

Ohjelmaa jotkut kanssavieraat toivoivat keskustelevammaksi, suoraviivaisen kysymys-vastaus-asettelun sijaan. Jotkut haastattelut olivatkin sitä - kuten Persson Gioliton ja Hirvosen keskustelu - mutta asia ei riipu välttämättä keskustelun vetäjästä, vaan myös vieraista. Ja tuntuisi hassulta väkisin työntää esiin vaikkapa kotimaista kirjaa, jos keskustelun teema liikkuu ihan muualla. Vaikka oletan, että haastattelijat ja haastateltavat on valittu jollain tavoin heitä yhdistävin kriteerein, muutenkin kuin kirjailijan ammatin puolesta. Viime mainittu seikka on mainio idea ja luulen, että se houkuttelee saamaan esiintyjiä: kollega keskustelukumppanina varmasti tietää taustat ja ammatilliset erityispiirteet. Kotimaiset haastattelijamme suoriutuivat hommastaan  mallikkaasti, jopa henkilökohtaisesti heittäytyen: tähän suuntaan enemmän jatkossakin. Kiitos hienosta tapahtumasta järjestäjille, seuraavaa odotellen!


torstai 11. toukokuuta 2017

KOM-teatteri: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

Eero Saarela, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff, takana Marc Gassot

Peter Greenawayn leffa vuodelta 1989 lienee monelle tuttu: On rikas öykkäri Albert ja sen vielä typerämpi veli Spangler ja outo äiti Grace; on öykkärin kaunis vaimo Georgina; on kirjanrakastaja ulkomaalainen Michael; on huippukokki apulaisineen - he joutuvat laittamaan öykkärin seurueelle ruokaa jatkuvasti; on ranskalainen tarjoilija. Öykkäri on saanut ravintolan haltuunsa hämärähommilla ja kuvittelee nyt olevansa sivistynyt, koska osaa syödä parsaa ja mereneläviä. Vaimo ja kirjanrakastaja tuntevat vetoa toisiinsa. Öykkäri saa asian selville, eikä siitä hyvä heilu.

Hillittömyyden ja ylettömyyden vaikutelma välittyy KOMin versiossa upeasti. Sitä tukee jo ravintolan, pääpaikan, näyttämöllepano leveään malliin - sekä lava että katsomo on käännetty sivusuuntaan normaaliin verrattuna. Lavealle lavalle mahtuu kolme neljä tapahtumaa yhtäaikaa, vierekkäin, ja lisäksi käytettävissä on näyttämön levyinen screen, johon ohjataan niin kuvaa näyttämön "ulkopuolelta" kuin virtuaalilaseista: tekniikan ihmeitä (!) - vain yhdet VR-lasit, mutta niitä voi hyödyntää koko täysi katsomo.

Autenttista tunnelmaa lisää screenin kuvaa jatkuvasti tuottava kuvaaja apulaisineen: hän kulkee edestakaisin kamera kädessä, kaverin kannatellessa virtajohtoa ja varmistamassa liikkumista. Ja vasta hetken päästä huomaan, että yksi näyttö on myös katsomon ovella, jonka takaa paljastuu tarvittaessa vaikka naisten vessa.

Tapahtuu paljon, tapahtuu yhtäaikaa: yleisö ei takuulla pääse nukahtamaan. Sekä liikettä että meteliä riittää. Kovat äänet hätkähdyttävät, eikä kaikesta samanaikaisesta saa selvää, mutta se tuskin on tarkoituskaan. Tätä tukee myös se, että tarjoilija-Herbertin (Marc Gassot) repliikit lausutaan ranskaksi, nopeasti. Ehdin tajuta sanan sieltä, toisen täältä... Mutta ranskalaisen tarjoilijan silmänkäänteet ja ilmeilyt kertovat tarpeeksi.

Juoni etenee meluisasti, ruokaisasti ja pakko mainita, näyttelijöiden paljastaessa kaikkensa. Synkästä pohjavireestä huolimatta makaaberi esitys on tehty viihdyttämään, ja ilmeisimmät karikot selätettyään - kuten n- ja v-sanojen ahkera, tyhmä mutta tunnistettava huutelu - katsoja tuntee hurjaa alkukantaista halua hihittää.

Ei esityksestä kaikkea ymmärrä teatteritaiteen maisterikaan, katsojille kerrotaan "veli" Eero Milonoffin suulla. "Ulkomaalainen" Elmer Bäck ja "vaimo" Vilma Melasniemi keskustelevat näyttelemisestä takahuoneessa, joka myös katsojille näytetään. Kommentit ja hyppäykset näyttämöltä esityksen sisätiloihin ja eteläisen Helsingin korttelin takapihalle ovat herkullisia keittiön tervehdyksiä, joita leffa ei tarjoa.

Oletteko aivan kujalla, meiltä kysytään. Olemme, muttei se haittaa. Kunhan tunnelmasta ja ajatuksessa on mukana. Tunge se sivu lempikirjastasi kurkkuusi ja tukehdu! Raha on kuitenkin se, joka ratkaisee. Ja ihmiset elävät ja kuolevat sen mukana.

Näen esityksen vahvana kannanottona sivistyksen puolesta, ylettömyyttä ja kaikenlaista pintahifistelyä vastaan. Eikä sivistys tarkoita vain kirjaviisautta, vaan kuten kokinapulainen (Johannes Holopainen) osoittaa, myös sen ihmisen puolesta, joka vaistonvaraisesti ymmärtää, mikä on oikein.

Johannes Holopainen oikealla. Screenillä Elmer Bäck ja Vilma Melasniemi

Täräyttävä kokemus, ja sopivan pituinen, ei ainakaan liian lyhyt - mustaherukkakeitossa pitkään istuskellutta kävi sääli, ja huimaa loppukohtausta edeltävä osuus olisi voinut olla tiiviimpi. Läskipukukohta oli pitkänpuoleinen ja irrallisen oloinen (kyllä, se liittyy ruokaan; ei, en halua kertoa tarkemmin). Mutta kokonaisuus on uskottava ja persoonallinen versio elokuvan tarinasta, joka varmasti hätkäyttää.

KOMin näyttelijät ovat osaavia. Siinä ei ole onneksi mitään hätkäyttävää. Etenkin arvostan sitä, että repliikit lausutaan selvästi. Ihailen muutenkin selkeää viestin ilmituloa. Roolitus on osuva ja kuten sanottu, suoritukset taitavia. Eero Saarela öky-Albertina vaikuttaa fyysisesti liian kiltiltä, hyväkuntoiselta ja laihalta - vatsantäytteestä huolimatta - osaansa, jonka hän toki eläytyvän hienosti tekee (kiitos vain, näen varmaan painajaisia tästä). Ihastuttava Vilma Melasniemi vaimona ja vakuuttavan äijämäinen Eero Milonoff veljenä tekevät työnsä ammattimaisen komeasti, ja vierailija Elmer Bäck (Greenawayn hyvä ystävä, muuten) on karismaattisuudessaan, läsnäolossaan ja miehekkäässä tonaliteettissaan (sekä mustaherukkakeiton kanssa nautittuna) erinomainen. Eeva Soivion "äitiin" pätevät samat kehuvat laatusanat kuin muihinkin, mutta hahmo jätti kysymysmerkiksi.

Erityismausteena mukana on huippukokki Antto Melasniemi, joka esittää huippukokkia, joka laittaa ruokaa (hän siis todella laittaa ruokaa näytelmän ajan). Fakta ja fiktio sekoittuvat herkullisesti, sillä tarinan juju on kuvata fiktion kuolemaa. Ja sen korvaamista pikaisilla fyysisillä nautinnoilla, kuten ruualla. Elokuvan teon ajoista ruokahifistely on mennyt vain överimmäksi, ja siksikin esitys on ajankohtaisempi kuin koskaan. Mutta kuoleeko fiktio, koskaan? En halua uskoa siihen, mutta juonen mukaan jonkun on pakko kuolla. Ja voittaja syö häviäjän.

Uskottavaa fiktiota ei voi syntyä ilman faktaa, johon sitä peilata. Eikä mitään naurattavaa - tai koskettavaa - voi olla ilman sen vastakohtaa. Kaikki ei tässäkään fiktiosta kertovassa jutussa ole faktaa. Kannattaa käydä itse katsomassa, jos vielä ehtii: näillä näkymin esityksiä on reilun viikon verran. Harmittaa, että näin tämän niin myöhään!

Kenelle: Mustan huumorin ystäville. Sivistyksen näivettymisestä huolta kantaville tai siitä iloitseville. Ennakkoluulottomalle teatterinkatsojalle.

Muualla: Yltäkylläinen runsaudensarvi, sanoo Katri blogista Paljon Melua Teatterista ja siteeraa: "Ihmisen pitää oppia, että huonosta mausta pitää maksaa." Ruokaharrastajalle ehdoton elämys, sanoo Pia. Liha on tappo, sanoo Helmi. Taidokasta teatteria, harvinaisen sanattomaksi vetää, sanoo Hanna Räty.  Voi jumalauta, mitä mä juuri näin, puuskahtaa Teatterikärpäsen puraisuja. Ääni katsomossa ei unohda esitystä. Visuaalisesti viehättävä, sisäisesti ruma, sanoo Kujerruksia-blogin Linnea. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (vähänkö komea nimi) juttu tässä. Ja elokuvasta löytyy nimihaulla vaikka mitä.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. KOM-teatteri. Peter Greenawayn alkuperäisteokseen perustuva KOM-teatterin näyttämöversio. Lupa esittämiseen Greenawayltä: Juho Milonoff. Dramaturgia, sovitus ja ohjaus: Riko Saatsi. Suomennos: Aleksi Milonoff. Kuvat: Noora Geagea. Lisätiedot: http://www.kom-teatteri.fi/kokki-varas-vaimo-ja-rakastaja.html


tiistai 9. toukokuuta 2017

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Siinä missä Harville Hendrix nimitti klassikoksi julistetun parisuhdeoppaansa aikoinaan nimellä Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu, Garth Greenwell teki aiheesta oman versionsa, jonka nimessä ei r-sanaa mainita. Syystä.

Rakkaudesta silti on kyse, fyysisestä sellaisesta. Bulgarian Sofiassa opettajana työskentelevä amerikkalaismies tapaa ihanan rentun, Mitkon, joka komeudessaan, räävittömyydessään ja häpeämättömyydessään saa miehen kiihtymyksen ja himon valtaan.

Millään tavoin tasaveroinen ei miesten suhde ole. Jompikumpi on aina hallitsevampi, niskan päällä. Jo lähtökohdat antavat ymmärtää erot. Amerikkalainen muutti Sofiaan pakoon perhettään ja traumojaan. Hän on hyvinvoiva, työssäkäyvä, kielitaitoinen ja pärjäämään tottunut – toisaalta sovinnaisen elämäntapansa vanki, jota kiehtoo Mitkon täysin päinvastainen elämä, sen vaarallisuus ja seksi, jolla Mitko elää. Etenkin seksi. Jos toinen maksaa siitä, voiko edes puhua suhteesta?

"Hän kääntyi hämmästyneenä katsomaan minua ja sanoi etten ollut mikään asiakas vaan hänen ystävänsä, mutta minä vain huiskautin kättäni. Pidän sinusta liian paljon, sanoin hänelle kömpelösti mutta avomielisesti, ei ole hyväksi että pidän sinusta niin kovasti."

Voisi sanoa kauniisti, että miehet puhuvat ruumiinkielellä, sillä amerikkalainen osaa vain auttavasti bulgariaa. Mitkosta ei kuitenkaan ota selvää, milloin hän on tosissaan, milloin huijaa: sekä amerikkalainen että lukija saattavat toivoa, että seksin takana olisi enemmänkin. Siltä ei rehellisesti sanoen juuri vaikuta. Mutta kiihko, himo ja halu ovat tekstissä käsinkosketeltavia, haisteltavia ja kaikenkattavia; miksi siihen pitäisi kuvitella jotain lisää - onko se tapa jollain tavoin oikeuttaa kiihkeät hetket, jotka saattavat kolkuttaa omatuntoa ja moraalisuutta.

"Olin jo oven avautuessa tiennyt että tulija on hän, mikään muu mahdollisuus ei edes käynyt mielessäni, eikä mieleeni tullut myöskään käskeä hänen lopettaa, tai jos tulikin niin ajatus oli sen verran heiveröinen että se pyyhkiytyi saman tien päästäni kiihkon tuoksinassa."

Ehkä Mitko on amerikkalaiselle tärkeämpi kuin hän tunnustaakaan. Silti mies haluaa vetäytyä, hän laittaa Mitkon matkoihinsa milloin haluaa, hän ei halua olla lähellä; häntä pelottaa. Amerikkalaiskliseiseen tapaan raha on ainoa auttamiskeino, kun Mitko sukeltaa yhä syvemmälle kurjuuteen. Ja se on kommunikoinnin tapa, jota he molemmat ymmärtävät, seksin lisäksi. Kumpikaan ei pysty eikä halua muuta. Se on perusinhimillistä ja ymmärrettävää, vaikka tarinassa on surullinen, meidän häpeänpelolla kasvattujen suosima perusjuonne, joka tuo minulle mieleen vanhat opettavaiset kansansadut tai kristillisen konservatiiviset uskomukset, joilla meidät on kyllästetty. Onko "pahan" saatava aina palkkansa?

Teksti sinänsä on taidokasta ja helppolukuista, kuvailevaa muttei aktien yksityiskohdilla revittelevää. Jos tämä olisi elokuva, varsinaiset seksikohtaukset olisivat pyyhe päällä tehtyjä. Mutta fyysinen veto ja himo ovat ne asiat, joita kirja kuvaa hyvin, samoin häpeily ja avuttomat keinot yrittää peitellä näitä muilta. Sekä ehkä tahattomana oheistuotteena, hyvinvoivan ja ei-hyvinvoivan yhteiskunnan jäsenen erot selvitä elämässä.

Kenelle: Rakkauden, ihmissuhteiden ja seksin ilmenemistavoista kiinnostuneille, seksuaalista identiteettiään etsivälle tiedonnälkään, kokeneemmille nostalgiatrippiin, perustasokkaan lukemisen ystäville lukemisen himoon.

Muualla: Hyvä romaani riippumatta siitä, lukeeko sen eroottisena homoromaanina vai ei, sanoo Omppu. Romaanissa tavallaan paetaan rakkautta, tuumii Tuijata.

Kirjailija vierailee HelsinkiLitissä 2017.

Greenwell Garth: Kaikki mikä sinulle kuuluu. Nemo 2017. Suomennos Juhani Lindholm. Kustantajan lukukappale.


torstai 4. toukokuuta 2017

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

On hirveän vaikea olla vaatimaton, jos on neurokirurgi, joka korjaa ihmisaivoja. Tuota kaikista oudointa elintä, joka pitää meidät hengissä, liikkeessä, tajussa ja ymmärryksessä. Aivojen sähköisiä reaktioita ja toimintatapoja ei kukaan tunne tarkasti, vaikka näkyvä fysiikka on jo hyvin hallussa. Ajatukset, tunteet, muistot, persoonallisuus: niiden synty ja toiminta ovat edelleen mystiikkaa.

Henry Marsh kertoo aivoista kokeneen kirurgin näkökulmasta. Nähdessään aivot leikkauspöydällä hän astuu toiseen maailmaan, joka hämmästyttää monimutkaisuudellaan ja laajuudellaan, mutta jossa alle millimetrin virheliike halvauttaa potilaan loppuiäksi, tai pahempaa. Mikä vastuu ja valta - ei ihme, jos potilaat suhtautuvat leikkauksiin pelonsekaisella kunnioituksella. Jos aivoissa asuu ihmisyys, niitä korjaava kirurgi on jumala, vaikka hän on kaltaisemme erehtyväinen ihminen. Hämmentävää, eikä vähiten kirurgin itsensä mielestä.

On oltava taitoa, kokemusta ja itseluottamusta. Muuten työssä ei menesty. Marsh on osannut yhdistää vaatimukset muttei peittele mokailujaan: jokaisen menestyneen kirurgin taustalla on pitkä rivi menehtyneitä tai vakavasti vammautuneita potilaita. Ilman kokemusta ei voi kehittyä - mikä ei lohduta heitä, jotka kaatuvat harjoittelumatkalla. Pienikin oljenkorsi on silti tyhjää parempi, jos kyseeessä on vaikea aivokasvain.

Eläkkeelle jäätyään ylienergiseltä vaikuttava Marsh on kirjoittanut kirjan urastaan. On äärettömän mielenkiintoista kuulla hänen kokemuksiaan sairaaloiden byrokratiasta, typeristä tietojärjestelmistä, turhauttavista odotteluista ja potilaiden kohtelusta verrattuna huippukirurgin ajankäyttöön ja ajatteluun. Jos sinulla on pari aivokasvainleikkausta iltapäivällä, odottaisitko tyynenä toimistotyöntekijöiden valitessa kiireettä vaihtoehtojaan lounasjonossa? Tai sairaalassa hyvinvoivan, omillaan pärjäävän potilaan kotiuttamista vain periaatteesta, koska potilaalla on oikeus olla sairaalassa tiettyyn kellonaikaan saakka - vaikka hänen poistuttuaan vähän aiemmin ehtisit ottaa leikkaukseen toimintakyvyttömän, pahasta kolmoishermosärystä kärsivän potilaan?

Ehkä hieman eksyn aiheesta, mutta ihmisten itsekkyys pistää vihaksi. Muka kaikilla pitäisi olla yhtäläiset oikeudet. En ole sitä mieltä: joillakin vain on etuoikeuksia, ja syystä. Marsh ei tunnu mukavalta mieheltä, mutta huippuammattilaisen ei tarvitsekaan olla mukava. Meidän tavisten tehtävä on tukea heitä, sillä he voivat pelastaa meidän tai läheisemme hengen. Joten hallinto, joustavuutta! Ja autoilija, vilkuta iloisesti sille ohittavalle autolle keskisormen sijasta; et tiedä, miksi on kiire.

Kirja on vaikuttava asiantuntemuksessaan. Se ei ole tekstillisesti eikä rakenteellisesti paras lukuromaani, mutta täräyttää aiheellaan. Marsh kuvaa 25 erilaista aivosairautta, joita hän on hoitanut, ja sitä, miten ne ovat sujuneet. Ei, en aio opetella termejä arkikäyttöön, sillä tuskin siitä hyötyisin. Oligodendrogliooma on vaikea ujuttaa ohimennen keskusteluun. Osa Marshin potilaista kuolee, osa selviää hengissä vammautuneena, osa toipuu. He voivat olla lapsia, aikuisia tai vanhuksia. Lopputulosta ei voi valita, mutta kiitos Marshin ja kollegoiden, hoitomenetelmät ovat jo paljon pidemmällä kuin muutama vuosikymmen sitten.

Huomaan kirjoittaneeni enemmän Henry Marshista ja hänen työstään kuin vaikeista aivosairauksista tai lukukokemuksesta. Se kuvaa hyvin kirjaa, joka ei jätä aivovammoista kiinnostunutta janoiseksi, niin tarkkaan hän selittää aivojen rakennetta ja erilaisten kasvainten hoitomuodot ja ennusteet. Komeaa kieltä ja sanataidetta kirja ei ehkä tarjoa, mutta ajateltavaa kyllä sille, joita aivojen lääketiede kiinnostaa.

Selväksi tulee perusasia: emme tunne aivoja vielä kovin hyvin. Emme tiedä, mistä ihmisen persoonallisuus muodostuu. Olen varma, että kymmenien vuosien kuluttua ihmiskunta naureskelee tälle "huippukirurgialle", jossa kiiltävin teräksisin asein käydään häiriöiden kimppuun. Mutta ilman Marshin kaltaisia uskaliaita edelläkävijöitä emme tietäisi senkään vertaa.

Kenelle: Aivojen toimintaa pohtivalle, sairauskertomuksia ahmivalle, kirurgin uratarinasta kiinnostuneelle, parantamisesta tai paranemisesta haaveileville, ihmisyyden ydintä etsivälle.

Muualla: Marsh ei kaunistele, mikä on sekä kirous että siunaus, tuumii Hyllytonttu. Ja Henry Marsh tulee Helsinki Lit -tapahtumaan! Tiesin tämän, mutten muistanut lukiessani. Jännää... sillä tänä vuonna aion mennä livenä paikalle, ensi kertaa. Yle Areena televisioi kyllä kiitettävästi esitykset, myös tänä vuonna. Suosittelen, on mahtavaa seurata kotisohvalta keskusteluja, jossa näkee myös juontajien jutustelut, joita Savoyssa ei kuule, vaikka tunnelma on tietysti toinen kuin paikan päällä.

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. S&S 2017. Suomennos Ulla Lempinen. Kustantajalta saatu lukukappale.


tiistai 2. toukokuuta 2017

Ulkomaisia uutuuksia lyhyesti


Pikaisia havaintoja kevään uutuuskirjojen keskeltä ja happihetkeksi pää pinnalle kirjapinoista!

Rankka alku kirjalla, joka myös kokonaisuudessaan on sitä.  Zimbabwelainen Memory istuu kuolemansellissä odottamassa tuomiota murhasta. Hän kirjaa elämäänsä paperille amerikkalaista toimittajaa varten, jonka myötä mahdollinen julkisuus voi ehkä vaikuttaa oikeuskäsittelyyn.

Memory on musta albiino, mikä tekee hänestä erilaisen omiensakin joukossa. Erikoinen on myös hänen kohtalonsa. Kiinnostava, vaikka raskaanpuoleinen luettava (piti pinnistellä) ja minulle etäiseksi jäävä mutta runsas ja linjakas kertomus erilaisuudesta, perheistä, ja niin tietysti, muistoista ja niiden arvaamattomuudesta.

Muualla: Kirjapolkuni-blogin bleue sai hyvän tarinallisen lukukokemuksen.

Pettina Gappah: Muistojen kirja. Tammi 2017. Suomennos Tero Valkonen.


Synkkyydessään samaa sarjaa kuin edellinen, mutta tyyliltään täysin erilainen: äärimmilleen pelkistetty ja hiottu psykologinen tutkielma tytöstä, joka lopetti puhumisen. Kirjailija kuvaa Ellenin ajattelua tuskaisen tiiviisti. Ellen rukoili isänsä kuolemaa, ja tämä kuoli. Tytöstä tuli mykkä. Isoveli linnoittautui huoneeseensa naulaamalla oven kiinni sisäpuolelta. Äidin mielestä perhe on valoisa.

Vahva, vaikuttava ja juuri sopivan mittainen. Pidän tiiviistä, vahvasti latautuneesta ilmaisusta, jonka takana on paljon. Kuten kirjailijan edellisessä teoksessa, jonka kuvaus sopii pitkälti tähänkin. Kirjailija on tulossa HelsinkiLit-tapahtumaan toukokuussa - odotan innolla.

Muualla: Sivuissa on kaikki, sanoo Lukuisan Laura.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan. Like 2017. Suomennos Petri Stenman.


Psykologinen trilleri, josta ei yllättäviä käänteitä puutu! Näin kirjaa on mainostettu, mutta lisäisin, että tylsä luettava. Ulkoasujen ja itsestäänselvien tuntemusten kuvaukset pitkästyttivät. Wales on toki plussaa! Juoni on tarkoituksellisen näppärä, sen verran selailin, että tiedän tärkeimmät käänteet. Sivu sivulta en silti jaksanut lukea, joten lasken keskenjääneisiin. Mahtipontinen nimi antaa osviittaa, mitä tuleman pitää.

Muualla: Vahva psykologinen laatutrilleri, sanoo Ulla.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä. Gummerus 2017. Suomennos Päivi Pouttu-Deliére.