tiistai 9. tammikuuta 2018

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Sisällissota, tuo historiamme karmaiseva vaihe, alkoi lähes tasan vuosisata sitten. Aiheesta ei pääse ohi tämän vuoden kirjoissa, eikä tarvitsekaan: toivon, että muistelu auttaa meitä arvostamaan ja edistämään turvallista, väkivallatonta ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Sellainen ei synny eikä pysy itsestään.

Tuuri suuntaa katseen tiukasti sodan alkupäiviin. Suomen itsenäistyminen oli uunituore, maassa oli vielä kymmeniätuhansia venäläisiä sotilaita, ja Venäjän tukemista punakaarteista alkoi muodostua radikaaleja, hallitusta vastaan kapinoivia ryhmiä. Yleistä järjestystä turvaamaan perustetut valkoiset suojeluskunnat värväsivät lisää väkeä ja keräsivät aseita: tavoite oli saada venäläiset pois maasta ja vakauttaa oma hallinto.

Rakennusmestari Sippola, joka tarinaa kertoo, oli mukana perustamassa valkoisten sotakouluja ja suojeluskuntia Pohjanmaalla, josta muodostui sodassa tärkeä paikka. Mannerheim oli jäänyt työttömäksi Venäjän vallankumouksen jälkeen, joten senaatti (hallitus) pyysi hänet suojeluskuntien johtoon. Mannerheimin käskystä valkoiset alkoivat riisua venäläisiä aseista 28.1. nimenomaan Pohjanmaalla, Ylistarossa, jossa Sippola asui ja toimi. Tuon käskyn ja sen toteutuksen katsotaan olevan sisällissodan alku.

"Istuin Torkkolan tuvassa puhelimen vieressä ja odotin, että Ylihärmästä tulisi määräys taistelun aloittamisesta. Mitään soittoa Ylihärmästä ei tullut. Komppanioista tuli lähettejä kysymään minulta, kuinka kauan miesten oli oltava valmiina kokoontumispaikoilla. Voin vain komentaa lähetit takaisin komppanioihinsa, ja käskin kysyä miehiltä, luottivatko he ylipäällikköömme ja hänen käskyihinsä. En tiedä, mikä miesten vastaus oli, tunsimme kaikki vielä huonosti Mannerheimin."

Mannerheimiin suhtauduttiin epäluuloisesti: olihan Venäjän sotavoimissa palvellut "hurri", jota ei tuolloin Suomessa yleisesti tunnettu. "Jotenkin siro", kuvasi häntä Sippolalle yksi miehen tavannut, eikä kuvaus kuulostanut Sippolasta hyvältä. Niinpä hän ei kertonut siitä eteenpäin, jotta miehet säilyttäisivät taistelutahtonsa, eivätkä alkaisi pitää johtajaansa "neitimäisenä". Vinoa hymyä lukijassa aiheutti myös Sippolan aatetoverin Aksel Bergmanin kuvailu: Sippola ei miestä ihmeesti arvostanut.

"Bergman ei oikein enää jaksanut kuunnella puheitani isänmaan asioista. Se sanoi uskovansa, että minä ja Malkamäki olimme Suomen itsenäisyyden kummit, ja jos Suomi joskus vielä olisi itsenäinen, meidän muotokuvamme olisi ripustettava itsenäisen Suomen itsenäisen eduskunnan seinälle paraatipaikalle ja meidän kuvamme olisi ripustettava myös kaikkien itsenäisen Suomen kirkkojen seinille."

Huumoriosuus oli siinä: eipä tilanne pilkettä silmäkulmaan nostattanut, mikä näkyy kirjassa. Minua huvitti kyllä Sippolan järkähtämätön (pohjanmaalainen?) itseluottamus ja neuvokkuus tilanteessa kuin tilanteessa. Hän ei epäröi, vaan etenee kuin kone, suorastaan pelottavan täsmällisesti johdon ohjeita noudattaen, mitään kyseenalaistamatta.

Mistä tuli mieleeni historioitsija Teemu Keskisarjan lausahdus Ylen Pimeä historia -tv-sarjassa. Aiheena oli Raatteen tie, jossa venäläiset kokivat verilöylyn talvisodassa. Kun Keskisarjalta kysyttiin, eikö tragedia ollut suurempi kaatuneille ukrainalaisille kuin meille (suomalaisten tappiot olivat huomattavasti pienemmät), hän vastasi: "Varmaan yleisinhimillisesti. Mutta ukranalaiset surkoot omiaan, mua surettavat ne 900 suomalaista sankarivainajaa." 

Voisin hyvin kuvitella Sippolan toteavan samaan tapaan.

Sippola on järkimiehiä. Hän ei tunteile, vaan toimii. Tuurin lakoninen lause on lakonisimmillaan, kun hän kirjaa tapahtumia ja ajatuksia tarkasti naputtaen kuin naulapyssy, terävin tiivistyksin, kuin pitäisi virallista päiväkirjaa. Hänen kirjojaan on turvallista lukea, sillä faktatietojen pitävyyteen voi luottaa. Kirjassa mainitut henkilöt ovat olleet olemassa, myös Sippolalla on ollut esikuvana todellinen henkilö.

Nopealukuinen teos ei ole Tuurin parhaita tai monipuolisimpia, mutta asia tulee selväksi. Kirja on tehokas tietoisku sisällissodan alkamisesta, tuokiokuva tilanteesta, jonka jälkeen asiat sitten menivätkin toisin kuin oli tarkoitus, kun kansa alkoi raadella hengiltä omiaan. Irvokasta kyllä, aseet saatiin pääosin venäläisiltä sotilailta, joko ostamalla tai varastamalla. 

Kenelle: Suomen historian ahmijoille, asiallisuuden ystäville, selkeyttä kaipaaville.

Muualla: Tuuri on ammattimies, toteaa Tuijata. Luetut kirjat -blogi kaipasi mukaan karttaa, se olisikin ollut hyvä lisä!

Antti Tuuri: Tammikuu18. Otava 2018.

Reader why did I marry him -blogin 1918-haasteeseen kirja on itsestäänselvä osallistuja

6 kommenttia:

  1. Mieheni lukee sotakirjoja ja osti tämän joulun alla. Pystyn siis helposti lukemaan tämän jossain vaiheessa, kunhan vain ehtisin.

    Olen muuten itsekin pohjalainen, mutta en millään tavalla sovi siihen pohjalaisen stereotypiaan. Onneksi meitä on sentään moneksi täälläkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnen monia pohjalaisia, eivätkä hekään kaikki sovi tuohon herkulliseen stereotypiaan. Mutta eikö siinä ole kuitenkin jotain perää? Kuten se, että Pohjanmaalla on erityisen paljon pien- ja perheyrityksiä, esimerkiksi? Siellä on rohkeutta ja varmuutta - enkä voisi savolaistaustaisena kuvitella, että omaa perheenjäsentä kehutaan, kuten pohjanmaalaiset tuttavani tekevät? Pohjanmaalta kotoisin olevan Tuurin kirjaan tuo asenne sopii kuin nakutettu. Jos olisi sotatilanne, ottaisin mieluummin varman johtajan kuin jotain muuta. Jos historia kiinnostaa, Syksyn Lehti, lukaise, se ei vie kauan aikaa.

      Poista
    2. Kyllä toki siinä stereotypiassa on perääkin! Tunnen monia sellaisia pohjalaisia :) Savoon en osaa verrata, kun olen aina asunut jossain päin Länsi-Suomea ja korkeintaan vähän Etelä-Suomessa.

      Sotatilanteessa kyllä varma johtaja on ehdoton. Kyllä aion vielä lukea tämän kirjan, kunhan vain omilta kirjakasoiltani joskus ehtisin mieheni kirjan kimppuun!

      Poista
    3. Nyt kipinkapin tutustumaan savolaisiin, Syksyn Lehti. Aloita vaikka minusta. Ymmärtääkseni sinullakin on kirjablogi, tervetuloa ryhmään Kotimaiset kirjablogit! Siellä on yhteystiedot mukaan haluaville kirjabloggareille. Omat yhteystietoni löytyvät profiilista. Olisi kiva lukea kirjakasoistasi enemmänkin!

      Poista
    4. Minulle on selitetty jo monet kerrat siitä kirjablogiryhmästä, mutta en ole onnistunut löytämään. Kotimaiset kirjablogit- sivun ylläpitäjä Facebookissa antoi kyllä jonkun henkilön nimen, joka on sen ryhmän ylläpitäjä, kai? Sitten olen kyllä jo pari kertaa yrittänyt päästä johonkin Kirjablogistit-ryhmään, mutta en tiedä toimiiko se ryhmä ollenkaan, kun sieltä ei ala kuulua mitään...

      Poista
    5. Moi, Kotimaisten kirjablogien facebook-sivulta voi lähettää yksityisviestin suoraan sivustolle. Lukee sen kansikuvan alla oikealla Send message tai Lähetä viesti, kieliasetustesi mukaan. Viesti menee Kotimaisten kirjablogien ylläpitäjäryhmälle. Jos et ole facebookissa, mene verkkosivulle Kotimaiset kirjablogit http://kotimaisetkirjablogit.blogspot.fi/ ja mene profiiliin (kohta Yhteystiedot). Näet sieltä sähköpostiosoitteen, kun menet sanan Sähköposti päälle. (Näkyy näytön vasemmassa alalaidassa. Tai voit hiiren oikeaa painiketta klikkaamalla sanan Sähköposti päällä kopioida sähköpostiosoitteen.) Vältämme sen kirjoittamista suoraan blogeihin, koska roskapostitulva laukeaa. Toivottavasti näillä onnistuu! Se Kirjablogistit-ryhmä on salainen ja sinne siis pääsee ensin ottamalla yhteyttä ylläpitoon, edellä kerrotulla tavalla.

      Poista