Nicolas Lunabba: Itkisitkö, jos mä kuolen?

Kirja on jokaiselle, joka ihmettelee tai kauhistelee Ruotsin epäonnistunutta maahanmuuttopolitiikkaa. Se purskahtelee uutisissa esiin jengiytymisenä, mellakoina, tulipaloina, tappeluina, ampumisina - myös kouluissa. Ja jokaiselle, joka pelkää ilmiön yleistyvän myös Suomessa. 

"Tiedämme, että lapsia kuolee. Ymmärrämme, miksi niin käy, miten he kuolevat, mutta emme tee riittävästi estääksemme sitä."

Lunabba on tehnyt Malmössä pitkään nuorisotyötä ja tietää, mistä puhuu. Hänen tosikertomuksensa on karun kauhistuttava, ei kiihkoileva, muttei tunteetonkaan. Se kuvailee kirkkaan osuvasti syitä, miksi yhteiskunta on niin polarisoitunut ja miksi köyhyyden ja väkivallan kierrettä on lähes mahdoton katkaista. Ymmärsin ensimmäistä kertaa asiaa syvemmin, vaikka olen lukenut monta teosta aiheesta, kuten Diamand Salihun Kunnes kaikki kuolevat. 

Rasismi on syvälle yhteiskuntaan juurtunutta kirjan mukaan. On kauhistuttavaa lukea, miten kehnosti maahanmuuttajia tai heidän lapsiaan kohdellaan, miten halveksivasti heille puhutaan. Jos aikuiset antavat tylyn et kuulu tänne -viestin, miten lapsi voi oppia osallisuutta tai kokea turvallisuutta? Jos kaverit ja jengi ovat ainoa turva ja henkinen (tai fyysinen) koti? Lunabba puhuu näistä lapsista "haavoittuneina". 

"Aikuisilla on valta paiskata lapset häpeän ja yksinäisyyden helvettiin ja lapset tietävät sen. Se ei koske pelkästään haavoittuneita lapsia, mutta hyvissä oloissa kasvavat lapset voivat jossain määrin aavistaa, että alistaminen ja vereslihalla oleminen on väliaikaista ja että he aikanaan saavat aikuisten tapaan saman aseman ja saman vallan, kun taas haavoittuneiden nuorten alistuminen on eksistentiaalista. Se on osa heidän olemustaan. Se ei lopu koskaan."

Kirjassa Nicolas ottaa suojiinsa varhaisteini-ikäisen Elijahin: oman lapsuutensa ja työnsä kautta hän ymmärtää pojan surkean tilanteen ja kokee vahvaa auttamisen tarvetta, mutta ei haluaisi sitoutua. Hän ei ole sitoutuva ihminen, omien syrjäytymiskokemuksiensa seurauksena. 

"Reagoin heti jos näin pienenkin merkin siitä, että tarvitsit minua enemmän. Ilmaisin selvästi sanoin ja teoin: tähän mutta ei lähemmäs. Sen piti olla yksinkertaista."

Voisiko Ruotsi olla myös maahanmuuttajien maa, hän pohtii. Se vaatisi suuren muutoksen, kun asiaa katsoo hänen näkökulmastaan. Lapset ovat herkkiä havaitsemaan sosiaaliset koodit, jotka määrittelevät ihmisen arvon. Ja koodit ja luokittelu opitaan jo pieninä. Siinä aikuiset ovat avainasemassa, hetken päästä jylläävät jo kaverit ja porukan arvot. Niistä on vaikea poiketa, vaikka haluaisi. Jos alat vaikkapa panostaa koulunkäyntiin toisin kuin kuin muut, siitä on seurauksia. 

"Lähiön sosiaaliset koodit ja koodit olivat järkähtämättömiä. --- Normisvedu tai mutakuono, se huomioitiin, samoin ikä ja paikat, joissa viihdyttiin tai joita vältettiin tiettyinä vuorokauden aikoina. Lihavuus, huulihalkio, kierosilmäisyys, ulkonevat korvat, akne, amisviikset, perhesuhteet, kotiosoite - kaikki arvotettiin ja luokiteltiin, ja kaikkea voitiin käyttää ihmistä vastaan. Järjestyksen horjuttaminen oli häiriötekijä kaikille. Siitä rankaistiin."

Varhainen osallisuus vaikuttaisi olevan ainoa tapa estää vaarallisia kierteitä: tämä on oma johtopäätökseni, kirjailija ei sitä sano eikä esiinny tietäväisenä muutenkaan, vaan, kuten sanottu, vain kertoo ja kuvaa nuorten ajattelumaailmaa. Tehokas tapa saada lukija ajattelemaan itse. Esimerkiksi sitä, kuka hyötyy sekasorrosta ja luokkajaosta - aina on joku, joka hyötyy. 

"Murhaavia mamuja parempaa lahjaa ei voi luokkavihaa hyödyntäville rasistisille puolueille antaa. Jengeillä ei ole oikeasti minkäänlaista valtaa. Väkivalta kohdistuu pääosin toisiin mamuihin niillä alueilla, joissa alaluokka asuu. Se ei uhkaa yhteiskuntajärjestystä. Se lujittaa sitä."

Elijah on oppivainen ja nokkela. Hän ottaa Nicosta mallia niin koriksen pelaamisessa kuin kaikessa muussakin, kiinnostuu jopa lukemisesta (Knausgård teki poikaan suuren vaikutuksen) ja alkaa saada koulussa kelpo arvosanoja. Hoksaa senkin, että kotitöitä täytyy tehdä. 

"- Jumalauta että mä olen iloinen!" - Niinpä! Mä oon ahkeroinu koko iltapäivän. - Sä kasvat mun silmissä, Elijah. Joka päivä mä olen aina vain ylpeämpi sinusta. Tiedäthän sen?"

Nicon ja Elijahin välit lähenevät ja lujittuvat. Koulussa pärjääminen ja koripallossa menestyminen pelastaa pojan ainakin toistaiseksi, mutta toisin käy hänen kavereilleen. Kaikki eivät selviä edes hengissä. Poikien pohdintojen kuvauksia on liikuttava lukea. Ketkä ovat halveksituimpia mutakuonoja, muslimit vai afrikkalaiset? Voiko olla ylpeä siitä, että on Ruotsin huonoimmaksi rankatussa koulussa, koska "ollaan parhaita olemaan huonoja"?

Ajankohtainen, tärkeä puheenvuoro yhteiskunnan polarisoitumisen ja puutteellisen kotouttamisen seurauksista aikana, jolloin oletamme maahanmuuttopaineen Pohjoismaihin jatkossa kasvavan muun muassa kansainvälisten konfliktien ja ilmastonmuutoksen seurauksena (tosin tämä voi mennä toiseenkin suuntaan, eli muuttopaine Suomesta poispäin). Mutta jos ei mennä ajatuksissa vielä ihan niin pitkälle, niin jo määriteltynä sen varalta, ettei kantasuomalaisten määrä enää riitä pyörittämään yhteiskuntaa: Suomen hallituksen suunnitelma on vähintään kaksinkertaistaa työperäinen maahanmuutto vuoteen 2030 mennessä. Ehkä voimme oppia jotain Ruotsilta.

Kirjailija on yksi HelsinkiLit-tapahtuman 2024 vieraita. 

Nicolas Lunabba: Itkisitkö, jos mä kuolen? Johnny Kniga 2024. Suomennos Tarja Lipponen. Päällys Sara R. Adeco. Kannen kuvat Emil Malmberg ja yksityiskokoelmat.

Pierre Lemaitre: Vaikeneminen ja vimma

Vuonna 1952 Pelletierin perheen aikuiset lapset asuvat Pariisissa, vanhemmat Louis ja Angèle edelleen Beirutissa, kuten sarjan aloittavassa loistavassa osassa Loistavat vuodet. Francois rakastaa kuuroa Nineä, etenee unelmoimassaan toimittajan ammatissa ja innostuu selvittelemään vanhaa oopperan tapausta: naisen murhaajaa ei koskaan ole tavoitettu, mutta ehkä uusia johtolankoja löytyisi?

Vanhin veli Jean on kauhuissaan. Niin Francoisin tutkimuksesta kuin uuden, mahtavan tavaratalonsa tulevista avajaisista: onnistumisen myötä hän joko menestyy tai menettää kaiken. Ei toki arvoisaa vaimoaan Genevievéä, joka on raskaana. Kolmevuotias Jeanin silmäterä Colette on saamassa pikkusisaruksen. Myös siitä Jean on kauhuissaan. Monesta syystä. 

"Oli vaikea kuvitella, millaista helvettiä miesparan elämän täytyi olla. Kukaan nainen ei nimittäin ollut koskaan maailmassa ollut yhtä raskaana kuin Geneviève."

Samassa lehdessä kuin François työskentelee poikien sisko Hélenè, jolla on tekemistä, jottei loukkaisi veljeään tai muita miehiä kyvyillään (naisten ikuinen haaste?). Tosin hänellä on henkilökohtaisempiakin murheita. Niistä huolimatta hän päätyy tekemään himoittua juttua Chevrignyn kylän upottamisesta veden alle uuden padon myötä.

Kirjassa on vaikeneminen pinnalla, vimma pinnan alla. Hieman ihmettelin varsinaisen syvän tarinan (sellaisena kuin sen ymmärrän, tulkintaa siis) pinnanalaisuutta, vaikka tapahtumia todellakin riittää. Genevievé on ilkeämpi kuin koskaan, Jeanin impulssit sykähtelevät, muilla sisaruksilla on omat kompastuskivensä. Mutta miten vaikkapa ranskalaisten naisten hygienialla ykskaks on niin suuri rooli - hieman kummiin suuntiin polveillaan.   

Mutta teksti juoksee, viihdyttää ja vangitsee, kuten Lemaitrella aina. Ajan ilmiöitä ja tapoja on herkullisesti läsnä. Suomentajat tuntuvat vaihtuvan, mutta tyyli pysyy hienosti tuttuna. 

Vaikkei tässä osassa suurta mullistusta tapahdu, mistään hinnasta en jättäisi lukematta. Sillä on tulossa myös seuraava osa...

Pierre Lemaitre: Vaikeneminen ja vimma. Suomennos Susanna Tuomi-Giddings. Minerva 2024. Kansi Justine Florio/Taittopalvelu Yliveto Oy.

Pierre Lemaitren romaanisarjat

Historiallinen trilogia:

Näkemiin taivaassa

Tulen varjot

Tuhon lapset

Suuri maailma -sarja:

Loistavat vuotemme

Vaikeneminen ja vimma

Dekkarisarja: Huom. suomennosjärjestys ei ole sama kuin ilmestymisjärjestys

Iréne (2006, suom. 2016)

Petoksen hinta (2010, suom. 2019)

Alex (2011, suom. 2015)

Camille (2012, suom. 2016)

Rosie (2014, suom. 2017) * Sijoittuu ajallisesti ennen Camillen tapahtumia 

Erilliset dekkarit:

Silmukka (2016, suom. 2017)

Verihäät (2018, suom. 2019)

Kyykäärme (2021, suom. 2022) *Ensimmäinen Pierre Lemaitren kirjoittama dekkari, vaikka julkaistu vasta myöhään.

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Eletään 1800-luvun lopun Suomessa, Mikkelissä. Ulrika Vuorinen on täynnä tarmoa ja toiveikkuutta: hänen miehensä Antti saa ylennyksen kunnankirjurista kaupungin kassanhoitajaksi ja poika Väinö opiskelemassa peräti ylioppilaaksi - hyvin ovat lukkarintyttären asiat lutviutuneet, vaikka suuri suru tyttären menetyksestä painaa mieltä. Nyt on aika kuitenkin katsoa tulevaan ja kohentaa niin talon pihaa kuin salin kalustusta, ja omakin vaatekaappi kaipaa täydennystä. On noustu piireihin! 

Toiveet saavat julman lopun, kun Antti yllättäen menehtyy. Ulrikan on hankittava työpaikka, sillä Antilta jää vain velkoja. Koti menee alta, samoin sosiaalinen asema, ja lapsuudenystävä Ottilia pääsee jälleen niskan päälle naisten keskinäisessä, ikuisessa kilpailussa. Ottilia vinkkaa avoinna olevasta paikasta vaivaistalon johtajattarena Hämeessä. Virkanaiseksi on Ulrikan ryhdyttävä!

"- Otat kai paikan vastaan? Ulrika huomasi, että Ottilian ääni oli innostuksesta heleä, ikään kuin Kalanderien salissa, palmun katveessa, olisi visertänyt kaukaisten maiden lintu. - En ole vielä vastannut kirjeeeen, hän sanoi. - Eihän sinulla ole vaihtoehtoa, jos mielit kouluttaa poikasi, Ottilia jatkoi - Ja miksi jäisitkään tänne, ei täällä ole sinulle enää mitään."

Niin muuttaa Ulrika Hämeeseen ja ryhtyy kohentamaan tällä kertaa kehnokuntoista vaivaistaloa ja sen asukkaita siistiin ja siedettävään kuosiin, kaikista järkytyksistä huolimatta. Vaivaishoitohallituksen esimies Laurittula ottaa hänet lämpimästi vastaan ja huomaakin pian, että Ulrika on nainen paikallaan. Vai onko sittenkään?

"Kesään saakka oli jaksettava, niin Ulrika oli aamulla luvannut itselleen. Vaan entä jos siitä ei tulisikaan mitään. Sängyssä kyyneleet kastelivat tyynyt ja tekivät Ulrikan silmistä tikkuiset ja kuumat."

Ulrika on kopea ja halveksii hoitolaisia, vaikka pieni sääli värähtää joskus mielen pohjalla hänen katsellessaan Lyytiä, joka ei tiedä, kuka mies hänet raskaaksi laittoi; Hovi-Taavaa, joka kuvittelee tuntevansa kuninkaallisia; vanhaa Serafiaa; karkeaa Norrbergia ja muita. Itsepähän olivat elämänsä valinneet, roskajoukkoa! Halveksunnasta hän saa voimaa ja vallantuntoa.

Kun uusi renkivouti - vihdoin - taloon saadaan, pitää Ulrika huolen, että mies ymmärtää johtajattaren aseman ja seurapiirit, joista hän on tullut. Ja sen, että hänen sanansa on ylin. Opettajatar Sainio pyrkii ystävystymään virkanaismerkeissä, mutta Ulrikaa ei kiinnosta. Vouti Murtomäelle hän sentään tulee kertoneeksi jotain itsestään, kuten omanneensa sukulaisia seudulla, vaikkei heitä ole tuntenutkaan. 

Väinön päiväkirja toimii pehmentävänä elementtinä: poika viettää nuoren miehen opiskelijaelämää, haaveilee kirjoittajan töistä ja on huolissaan koville joutuneesta äidistään, josta lupaa pitää huolen heti, kun pääsee töihin. Enemmän poikaa taitaa kuitenkin askarruttaa eräs Aino. Ja isän henkinen perintö, tuon petturin, joka jätti perheen pulaan. Mahtaako poikakaan pystyä parempaan, hän pohtii synkkänä. 

Sekä Ulrika että Väinö joutuvat oppimaan itsestään uusia puolia. Ulrika ei ole miellyttävä ihminen, miettii lukija, mutta jotenkin silti ihailen: hänessä on energiaa ja voimaa enemmän kuin hän itsekään aavistaa, eikä hän epäröi asettaessaan asioita tärkeysjärjestykseen. Eri asia on se, onko hän onnellinen. Mutta kuten hän itsekin oivaltaa, aina ei ihminen voi itse tilannettaan valita. 

Sujuva, helppolukuinen historiallinen romaani itsetuntemuksesta, myötätunnosta ja ajankuvasta naisten tilanteista eri sosiaaliryhmissä reilut sata vuotta sitten.  

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta. Siltala 2024. Kannen suunnittelu Laura Noponen.

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana

Aihe kiinnosti: muistelma ja uratarina samassa paketissa. Onko diplomaatin vaimona olo lekottelevaa kotirouvuutta vai rankkaa työtä, olen miettinyt. Annika Oksanen kertoo siitä kiinnostavasti parhaalla tavalla, mitä on: kokemuksesta. 

Hän on elänyt kymmeniä vuosia ulkomailla eri kohteissa diplomaattipuolisonsa työn mukana. Lusaka, Singapore, Bangkok, Peking, Shanghai ja Abu Dhabi olivat asemapaikkoja ja määräaikaisia koteja. Parhaiten hän viihtyi Shanghaissa, jossa pidettyyn päiväkirjaan kirja perustuu. Alkuvuosina mukana oli perheen kaksi lasta, viimeisellä komennuksella jo isoja, jolloin pariskunta muutti kaksin. Nyt Oksaset ovat olleet jo pitkään Suomessa. 

"Vaimoparka ilman vaihtoehtoja." Voisi olla niin, mutta Oksanen toteaa suoraselkäisesti, että itse hän on valintansa tehnyt. Eikä aviomies olisi muuttanut maailmalle, jos vaimo olisi kieltäytynyt lähtemästä, hän sanoo. Hän siis halusi itse lähteä, tai ainakaan ei kieltäytynyt. Nuorena asiaa ei tullut ajateltua sen syvällisemmin. Miten käy hänen oman elämänsä, opiskelujensa ja uransa? Jota ei tullut siinä mielessä kuin sen ymmärrämme, palkkatyöntekijänä. Oksanen pohtii motiivejaan ja tilannettaan rehellisesti, mitä arvostan. Millainen ura kotirouvuus on? 

"Useimmiten tunsin itseni täydelliseksi idiootiksi." Kirjoittaja kertoo samastuvansa Antti Holman romaanin Kaikki elämästä(ni) kertojaan, joka havaitsee tulleensa elämässään ei-mihinkään. Tosin VT Oksanen suoritti opintonsa väitöskirjaa myöten loppuun, jos nyt perheen ulkopuolista meriittiä haetaan. Väikkäri käsittelee samaa aihetta: suomalaisnaisten kokemuksia puolison ulkomaankomennuksilta. 

Hän sanoo olevansa sopivaa kotirouvamateriaalia, ei kunnianhimoinen tai sosiaalinen, vaan nauttii hiljaisuudesta, kirjoista, sisätiloista. Kävelemisestä kaupunkitilassa (samastun). Ja tehneensä sen virheen, että antoi toisten määritellä itsensä ja identiteettinsä, mikä johti ahdistumiseen. Itsen määrittely ei ollut helppoa. Samastun tähänkin: ehkä nuoremmille, itsevarmemmiksi ja toiveensa reippaammin esiintuovemmiksi kasvatetuille asia on toinen, ympäristön paineet eivät tunnu niin määrääviltä (toisaalta niiden taakse ei voi mennä pakoonkaan). 

"Ajatus omasta mitättömyydestä muiden, työelämässä ja opinnoissa menestyneempien ikäisteni naisten rinnalla on ahdistanut. Yritän ravistella ajatukset tieheni. Vertaaminen on typerää."

Olen kuvitellut diplomaatinpuolison elämän jatkuvaksi juhlien, tapahtumien ja vierailujen järjestämiseksi ja sellaisiin osallistumiseksi (ja ihmetellyt sitä, etteivät he saa työstään palkkaa, kuten ei muuten presidentin puolisokaan). Ilmeisesti Oksasen asemapaikoissa kulttuuri on ollut sen verran erilainen, ettei vaimoja työn tueksi juuri tarvittu, sillä tapahtumia on vähän. Arjen kuvaus on hauska kurkistus shanghailaiseen elämään kauppa- ja kampaajakäynteineen. Ryhtiä viikkoon toivat itse kehitellyt säännöt ja rutiinit. 

"Se, että minulla Shanghaissa oli normipäivinä aikaa vaikka muille jakaa, sai minut tuntemaan itseni ihmiseksi, jolla ei ole erityistä merkitystä." 

Huolella mietitty, asiaa, tunnetta ja huumoriakin sisältävä kirja on monipuolinen katsaus kotirouvuuteen, sen hyväksymiseen ja ympäristön suhtautumiseen niin omien kokemusten kuin tutkimustiedon ja kirjoista löydettyjen ajatusten kautta. Marilyn French, Emilie Pine, Merete Mazarella, Frank Martela, Deborah Levy ja monet muut kirjailijat ja tutkijat mainitaan. Lähdeluettelo on pitkä. Mukavasti kerrottu kirjoittajalta, joka ei ole kirjailija, mutta vakuuttaa aidoilla kokemuksillaan ja pohdinnoillaan.

"Eräs ystäväni kysyi kerran, tunnenko katkeruutta kotona viettämistäni vuosista. Vastasin, että katkeruutta en tunnista, mutta asian ajatteleminen tekee minut välillä surulliseksi." 

Kenelle: Heille, jotka harkitsevat muuttoa ulkomaille työn perässä ja etenkin heidän puolisoilleen tai sellaisiksi aikoville. Kotirouville ja heitä ylenkatsoville. Sekä muuten vain uteliaille, jotka haluavat tietää, mitä edustustehtävien kulisseissa tapahtuu. Ja kaikille identiteettiään miettiville hyvänä esimerkkinä pohdinnasta, joka jokaisen olisi hyvä jossain vaiheessa valinnoistaan tehdä.

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana. Reuna 2023. Kannen suunnittelu Nunnu Halmetoja, taitto Jenni Kolehmainen.

Anne Tyler: Kellotanssi

Willa Drake on jäänyt leskeksi ja avioitunut toistamiseen: mies Peter saa hänet houkuteltua muuttamaan omille kotikulmilleen Arizonaan, golfkentän viereen. Willa tuntee itsensä yksinäiseksi. Kun hänen toisen aikuisen poikansa, Seanin, ex-tyttöystävä Denise joutuu sairaalaan (ampumistapaus!), Willa päättää auttaa tätä Cheryl-tytön hoidossa. Vaikkei ole tytölle sukua.

"Peter kutsui häntä usein 'pikkuiseksi'. Niin nytkin. - Kuule, pikkuinen, Peter sanoi. - Minä tiedän, että sinä olet ollut muuton jälkeen vähän tyhjän päällä. Tiedän senkin, että haluaisit olla enemmän tekemisissä poikiesi kanssa. Mutta tässä ei ole järjen hiventäkään. Et sinä ole edes tavannut koko naista! 

- Niin... olen jutellut hänen kanssaan, Willa sanoi. - Ihanko totta? - Me juteltiin pari kertaa, kun minä soitin Seanille. Peter loi Willaan tutun pitkämielisen katseen."

Willa pitää päänsä, kerrankin, voisi sanoa. Jo ensimmäinen mies Derek sai hänet hieman varkain naimisiin, jättämään kotiseutunsa, opintonsa ja urahaaveensa ja ryhtymään perheenäidiksi. Ja kyllä, hänellä on ikävä poikiaan, jotka ovat aikuistuttuaan pyrkineet pysyttelemään vanhemmistaan - ja sittemmin Peteristä - niin erossa kuin mahdollista. Minkä Willa sille mahtaa? Hänen omakin lapsuudenperheensä on ollut outo, eivätkä välit ole olleet läheiset edes siskon kanssa.

Siispä hän matkustaa Baltimoreen Denisen ja Cherylin luo ja saa yllättäen Peterin mukaansa. Tyttö osoittautuu 9-vuotiaaksi hellyttäväksi tapaukseksi, joka puolestaan kaipaa kovasti aikuisseuraa, jota hänellä on yksinhuoltaja-Denisen lapsena liian vähän. Se sopii Willalle! 

"Hän oli lukennut jostakin, että ihmislapsella oli luja myötäsyntyinen usko siihen, että hänellä on oikeus kahteen vanhempaan - ja että se selitti lasten katastrofaalisen reaktion avioeroon. Baltimoreen tultuaan Willa oli alkanut miettiä, katsoivatko lapset olevansa oikeutettuja myös isovanhempiin. Ainakin se piti paikkansa päinvastaiseen suuntaan, sillä hänen oli mahdotonta hyväksyä sitä, ettei hänellä ollut lapsenlapsia."

Willa viihtyy nuorten luona. "Äkkiä Willa muisti, millainen siunaus nuoret naiset parhaimmillaan ovat: he avasivat harvinaisia näkökulmia hänen poikiensa yksityiselämään." Seania hän saa tavata nyt hitusen enemmän, Iania edelleen harvoin tai ei oikeastaan koskaan. Sen sijaan hän saa liudan uusia ystäviä Denisen naapurustosta, jossa asuu persoonallista väkeä: epämääräisesti pelottava Sir Joe ja viaton Erland, etsivä Dave, kiireinen Callie, lääkäri Ben...

Pieni yhteisö on toisistaan huolehtiva. Willa ei pidä kiirettä kotiinpaluulla, vaikka Peter hoputtaa.  Ehkä hän kaipaa nyt jotain perheyhteyden tapaista, jota ei ole koskaan aiemmin kokenut? Willa ei ole kovin syvällisesti asioita pohtiva ihminen, huomaamme. 

"- Minusta tuntuu, etten ole syntynyt elämään hetkessä, Willa sanoi. - Olen sitä tyyppiä, joka miettii koko ajan, että muistinko sammuttaa uunin ja miten se täpärä koneenvaihto paluumatkalla mahtaa onnistua. Denise nauroi. Hän sanoi: - Hohoo, minä taas mietin, että miten matkan saa venytettyä niin pitkäksi kuin mahdollista. - Siinä näet, Willa sanoi. - Sinulta se käy luonnostaan."

Silti hänellä on vahva intuitio, tunne, joka ohjaa toimintaa, vaikkei hän itse taida sitä hoksata. Voisiko vielä kuusikymppisenä löytää elämään uutta merkitystä - näin hienosti näin ei sitä muotoile, mutta ei halua olla mitätönkään. Ben tuumii aiheesta:

"Me olemme häviävän pieniä organismeja, jotka ajelehtivat mittaamattoman suuressa maailmankaikkeudessa, ja on yksi lysti, muistimmeko sammuttaa uunin vai emme. Willa naurahti ajatukselle, että Ben piti tällaista mielikuvaa lohdullisena, ja Ben hymyili hänelle näyttämättä loukkaantuvan naurahduksesta."

Anne Tylerin lämmin ja empaattinen katsanto henkilöihinsä tekee tarinasta hyvän mielen luettavaa, tuttuun tapaan. Tylerilla toistuvat aiheet ovat tutusti läsnä: ikääntymiseen sopeutuminen, leskeys, sukupolvet, samastuttava henkilöhahmot vanhuksista lapsiin. 

Aiempaa Tyleria:
Jää hyvästi
Nooan kompassi
Palmikko

Anne Tyler: Kellotanssi. (Clock Dance.) Otava 2024. Suomennos Markku Päkkilä. Kannen suunnittelu Kelly Blair, kuva Matt Curtius.

Nathan Hill: Wellness

Pitkästä aikaa kunnon nautinnollinen suuri amerikkalaisromaani! Sivuja yli 600, joten antaa tilaa uppoutua. Ja on juonellinen niin, että mukaan on helppo heittäytyä, vaikka se kertoo samalla myös monesta muusta teemasta kuin Jackin ja Elizabethin suhteesta, joka on romaanin kivijalka.

Molemmat ovat muuttaneet Chicagoon nuorina, päättäväisesti elämänsä itsellisinä rakentajina. Menneisyys ja lapsuudenperheet ovat saaneet jäädä. Vihdoin saa elää kuten itse haluaa! Kun sattuma törmäyttää heidät toisiinsa, alkaa pitkä liitto, jonka aikana he muuttuvat ja oppivat toisistaan mutta lopulta eniten itsestään ja motiiveistaan.

Luonteenpiirteet kummaltakin tulevat lukijalle tutuiksi, jo lapsuuksien kuvailujen kautta. Elizabethin tapa ottaa maailma haltuun on opiskella, tutkia, hankkia tietoa toimintansa pohjaksi. 

"- Hetkinen, Jack sanoo. - Onko sinulla neljä pääainetta? - Viisi, jos lasketaan teatteri, johon minulla ei ole mitään lahjoja mutta josta nautin kumminkin. - Olet siis nero. - Olen lähinnä sinnikäs, Elizabeth sanoo. - Minulla on hyvä pää mutta sitäkin parempi työmoraali. - Juuri noin nero sanoisi.  - Lisäksi opiskelen sivuaineena musiikinteoriaa ihan vain huvikseni. Ja aion luultavasti ottaa myös muutaman kurssin etnografista sosiologiaa. Käytännössä opiskelen koko ihmiseloa ja lähestyn sitä kaikista mahdollisista suunnista. 

Ja seurannut hetken hiljaisuus sai hänet välittömästi katumaan, että hän sanoi niin - opiskelen koko ihmiseloa - miten mahtipontista! Miten omahyväistä! Jack katselee häntä kauhistuttavan pitkään, ja Elizabeth pelkää, että on pilannut illan olemalla ylimielinen tai että Jack aikoo pilata illan olemalla yksi niistä masentavista tyypeistä, jotka säikkyvät hänen kunnianhimoaan. Mutta Jack kysyykin: - Onko sinulla nälkä?"

Jack puolestaan on taiteilijaluonne, tunteella ja mielikuvituksella käyvä valokuvaaja.  

"Voi miten Elizabethkin haluaisi rakastaa tuolla tavalla: isosti, vaistonvaraisesti, ilman estoja, epävarmuutta tai sitä jatkuvaa, kutsumatonta epäilyä. Jackille kaikki tuntuu olevan niin helppoa, rakastaminen vailla huolta jälkiseurauksista. Hän puhuu aidosti ja pelon vääristämättä suoraan sydämestään, mikä tuntuu Elizabethista uskomattomalta taikuudelta."

Heistä tulee aviopari, heistä tulee Tobyn vanhempia. Heistä saattaa jopa tulla kodinomistajia. Mutta entä, kun onnellisuuden U-käyrä - tuo symboli sille, miten nuorena ja vanhana tyytyväisyys on korkeimmillaan, mutta välissä on väistämätön kuoppa - vajoaa matalimpaan keski-iän kohtaansa ja ihminen alkaa kyseenalaistaa kaiken siihenastisen? Pitkän liiton kokeneiden tai nähneiden on helppo samastua moneen. "He eivät ratkaisseet ongelmiaan, he vain tottuivat niihin."

On herkullista seurata parin kehitystä, mutta pelkkä löövstoori tämä ei ole. Molempien työn kuvaukset ovat kiinnostavia ja kertovat paljon paitsi tekijöistään myös ajastamme. Nimi Wellness viittaa Elizabethin samannimiseen työpaikkaan - ja tietysti yleisemminkin hyvinvointiin - jossa tutkitaan erilaisia "luonnonmukaisia" hoitoja ja lääkkeitä ja pyritään todentamaan niiden teho tai yleensä tehottomuus. Plasebon ihmeellinen voima kiehtoo Elizabethia, ja lukijaa myös. Jack etsii taiteensa ydintä. 

Amerikkalaisuus on läsnä hyvässä ja pahassa. Sen lukemattomat mahdollisuudet, toisaalta salaliittoteoriat ja nettialgoritmien pyhä valta, uuspuritaanisuus ja yliampuva vegeruoka muinaisviljoineen, pandemiat ja paskat isät, epäilyttävä kiinteistöbisnes ja upouudet Bemarit...  Tarina vetää vahvana kuin tavarajuna. Pidin ajankohtaisaiheiden monipuolisuudesta ja siitä, että teos katsoo ympäristöään monenikäisin silmin. Tosin ei kovin pitkälle omista ympyröistään (ajattelen senkin hyvin amerikkalaiseksi piirteeksi). Mutta ympyrät ovat riittävän suuret pitääkseen kiinnostuksen yllä. 

Toimi minulle paremmin kuin samantyyppistä amerikaneepossarjaa kirjoittavan Jonathan Franzenin teokset, joita en ole jaksanut lukea loppuun asti: yritin Vapautta, mutta sen haahuilu ja seksistä haaveilu tuntui vain jaarittelulta, jopa naiivilta. Myönnän, etten varmaan keskittynyt riittävästi saadakseni kokonaiskuvaa; ehkä yritän vielä Crossroadsia, josta olen lukenut innostuneita arvioita. Kannattaisiko?

Nathan Hill on tässä tyylilajissa hyvä vaihtoehto hänelle, jolle Franzen ei nappaa. Tai vaikka nappaisikin.

Kenelle: Aikalaisromaania kaipaavalle, kasvutarinoista kiinnostuneille, ilmiöitä miettiville, itsetuntemusta etsiville, kerrontaan heittäytyville.

Nathan Hill: Wellness. Gummerus 2024. Suomennos Antero Tiittula.

Vigdis Hjorth: Toisto

Kuten kirjan nimi sanoo, uutta asiaa emme lue. Hjorth on kertonut tarinansa lapsuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä jo kirjassa Perintötekijät ja jatkanut aiheesta teoksessa Onko äiti kuollut. Pidin molemmista hurjasti: teksti ja tunne ovat väkeviä ja viiltäviä, vastauksia kiihkeästi etsiviä. Jaksanko vielä kolmannen?

Kyllä, sillä vaikka aihe on entinen, teksti viiltelee edelleen. Kuten kokemus, josta kerrotaan. Yleensä vierastan toistoa tehokeinona enkä ole suuri trauma- tai terapiakirjallisuuden ystävä, mutta Hjorth osaa tehdä sen kiinnostavasti siten, että puhe tuntuu suoraan lukijalle suunnatulta, aidolta. Trauman käsittely lienee juuri tuota, toistoa. Perheen kaltoin kohteleman tytön hätä aikuisena ja nimetön kauhu lapsena avautuvat entistä tarkemmin. 

"Enkö saa valmista aikaan. En. Toistan ja palautan mieleeni ja elän uudestaan ja kerron uudestaan ja annan takaisin samalla mitalla, sillä lapsuus kestää, nuoruus kestää, lapsuus ja nuoruus kestävät tulevaisuuden, ja tulevaisuus alkaa aina alusta. Palaan siihen yhä uudestaan ja uudestaan, ruumis muistaa ja kärsii ja ajattelee, ruumis tietää, ei järki."

Äiti on ollut vanhimman tyttärensä kasvattajana hysteerinen ja ylivalvova. Tiedämme, miksi: hän pelkäsi tytön heräävää seksuaalisuutta, heräävää muistia, seurauksia paljastumisesta itselleen ja perheelleen. Käsittämätöntä, ja ahdistavaa luettavanakin. 

Silti ihailen ilmaisua, mutta toivon, että Hjorth pääsisi seuraavassa kirjassaan jo pois tästä kurimuksesta ja pystyisi siirtämään kirjoitustaitonsa ja tunnekuvauskykynsä muihin aiheisiin, ehkä fiktioon. 

Kirjan kaunis ulkoasu, pieni koko ja nautittava suomennos toimivat hyvin lukemaan houkuttajina.

Vigdis Hjorth: Toisto. (Gjentakelsen) S&S 2024. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta.