torstai 17. toukokuuta 2018

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Eletään 1980-1990-luvuilla Nigeriassa: Yejide on mennyt naimisiin komean Akinin kanssa, mutta lasta ei ala kuulua. Katastrofin ainekset! Anoppi, Akinin äiti, Moomiksi kutsuttu, ei hyväksy tilannetta, ja hän on perheen hallitseva hahmo. Eikä pari itsekään ole eri mieltä. Lapsen saamisesta tulee suorastaan pakkomielle, etenkin Yejidelle. Hän käyttää kaikki keinot raskaaksi tulemisen hyväksi, poppaskonsteja myöten.

Akin alkaa olla epätoivoinen. Hän ja Yejide puhuvat kirjassa vuorotellen. Roolit ovat tasa-arvomielessä lukijalle kiusalliset: vaimo keskittyy perheeseen ja ihmissuhteisiin, mies katsoo myös yhteiskunnallista tilannetta. Ei Yejidekään ole tyhjäpää, hänen intressinsä vain ovat muualla. Noina vuosina Nigeriassa tapahtui vallankaappauksia, hallinto oli sekava ja kansalaisissa levottomuutta aiheuttava. Epätasapainosta huolimatta parin keskinäistä rakkautta ei ole syytä epäillä. Taloudellinen puolikin on kunnossa, ja pariskunta tulee hyvin toimeen: Akinilla on korkea virka sihteereineen, Yejide on kampaamosalongin omistaja ja työntekijä. "Raha on pikkuasia", sanoo Akinin isä.

Yejide on kateellinen kälyilleen. Hän itse on käytännössä perheetön, koska äidin korvaa lauma ilkeitä äitipuolia. Moniavioisuus on maassa arkipäivää. Välillä lukijan pitää muistutella mieleen, mitä ajankohtaa eletään: melkein nykyaikaa, mutta moni asia on meistä kaukana. Harvoin me suomalaiset naiset olemme joutuneet tilanteeseen, jossa anoppi kokeilee kohtua tarkistaakseen sen sopivuuden raskaaksi tuloon! Moomi kohoaa Yejidelle äidin korvikkeeksi, mutta suhde on ristiriitainen.

"- Kerro minulle, Yejide, oletko koskaan nähnyt Jumalaa synnytysosastolla? Naiset tekevät lapsia, ja jos et pysty siihen, olet pelkkä mies. --- Moomi huokaisi. - Olen ollut hyvä sinulle ja rukoilen sinua Jumalan nimeen. Yejide, armahda minua. Sitten hän halasi minua, veti minut syliinsä ja mumisi lohduttavia sanoa. Hänen syleilyssään ei ollut lämpöä. Hänen sanansa valtasivat kovina ja kylminä vatsani, jossa olisi pitänyt olla vauva." 

Kyllä, Yejide saa lapsen, useampiakin. Hän myös menettää lapsia: Afrikassa yleinen sirppisoluanemia on tappava tauti. Ja perinnöllinen, saa pari havaita. Suvun yhtenäisyys alkaa rakoilla, etenkin Akinin ja hänen veljensä Dotunin välit kariutuvat. Lopulta kariutuu paljon muutakin, toteaa Yejide.

"Hänen sanansa olivat minulle kuin isku päähän - ne saivat minut pyörryksiin ja hämmennyksiin. Mumisin niitä itsekseni yrittäen koota hänen virkkeensä uudestaan. Yritin sovittaa niitä käsitykseeni avioliitosta, suhteestani Akiniin siitä hetkestä alkaen, kun näin hänet ensi kerran. Menneisyys levähti auki kuin aavemainen perhealbumi paljastaen tutun kuvan toisensa jälkeen ja korostaen aivan ilmeisiä asioita, joita en ollut aiemmin nähnyt. Asioita, joita olin kieltäynyt näkemästä."

Tapahtumat johtavat yllättävään loppuratkaisuun. Perinteet ja nykyisyys sekoittuvat kiehtovasti, erilaiset toiveet ja totutut tavat törmäävät. Elämä ei kohtele Yejideä hellästi, ei Akiniakaan, ja on vaikea osoittaa syyllisiä - miksi pitäisikään. Kaikki perustukset, kuten perheen ja suvun merkitys, avioliiton ja rakkauden kannattelevat voimat, joutuvat kyseenalaistetuksi. Pari elää murrosaikaa menneen maailman ja nykyajan välillä, ja saa kärsiä siitä. Mutta tulevaisuus on olemassa. Vahvasti.

Vetävä tarina vie mukaansa. Isoista vakavista aiheista huolimatta tarinassa on myös arkea ja tapahtumia, joita lukee kuin parhainta ihmissuhdehömppää ja rakkausromaania, maustettuna meille eksoottisin elementein. Yejide on inhimillinen sankaritar. Kirja on samalla oiva ajankuva ja sukellus afrikkalaiseen kulttuuriin, toden terävällä sirulla koskettava. Pidin sen sujuvuudesta, avoimuudesta ja uudesta kulmasta, jota se helposti nieltävänä suomalaiselle lukijalle tarjoilee. Olisiko tämä tyyliä Marian Keyes nigerialaisittain?

Kenelle: Nojatuolimatkailijalle, naisen elämästä kiinnostuneille, perinteitä vaalivalle ja niitä vihaaville, perhettä vaalivalle ja sitä vihaavalle.

Muualla: Kirsin Book Club piti kirjaa hieman melodramaattisena, mutta sanoo imun kestävän loppuun saakka. Virkistävän erilainen kirja nykypäivän Afrikasta, sanoo Suttastiina.


Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (Stay with me). Atena 2018. Englannista suomentanut Heli Naski.

Kirja ja kirjailija ovat mukana HelsinkiLit-tapahtumassa. 



sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Luulin, että Sofi Oksasen ansiosta tiedän jo melko hyvin, millaista Neuvosto-Virossa oli. Virolainen Taska tuo kuitenkin aiheeseen lisää näkymää omalla kylmäävän tehokkaalla tavallaan ja tarinallaan, joka ravistaa.

Tunteisiin menee heti, kun on lapsesta kyse. Poika leikkii linjurikuskia halkopinolla, kun hänelle tarjoaa oikeaa autokyytiä kiltti setä upealla uutuuttaan kiiltävällä Pobedallaan. Seuraukset ovat perheelle rankat, kun setä paljastuu valtion vakoilijaksi. Pojan äiti joutuu outoon, surrealistiseen tilanteeseen - koko asetelma on kuin mielipuolinen näytelmä, ja silti perustuu täysin siihen, mitä oikeasti oli, uskon, vaikka tarina ja henkilöt ovat fiktiivisiä.

Kaikkea ja kaikkia valvotaan. Maailmaa ulkopuolella ei ole. Valtio tietää parhaiten, mitä kansa tarvitsee, ja virkailijoidensa kautta toteuttaa omaa agendaansa, jossa ei demokratialla ole jalansijaa. Eikä yksittäisellä ihmisellä tai perheellä; ne huitaistaan julmasti kuoliaiksi hyttysten tavoin, jos virkailija niin päättää. Kuin ihmisluonteen pahimmat piirteet olisi päästetty koelaboratoriossa valloilleen.

Pahinta on se, että aikaa on kulunut vain vähän, eikä ihmiskunta ole osoittanut muuttumisen tai kehittymisen merkkejä. Kun tilaisuus on otollinen, pystymme millaisiin julmuuksiin tahansa. Kuten Pobeda-mies, jonka maailmankuva on vääristynyt, eikä vastuullista ole helppo osoittaa. Hän itse? Hänen esimiehensä? Valtion johto? Inhimillisyyden välähdykset jäävät haikeiksi muistutuksiksi siitä, mitä hän ihmisenä voisi olla.

Yllättävän kytköksen ulos kuplasta tuo pikkupojan äidin sisko, Johanna. Hän on sentään ihminen, jolla on nimi; onhan hän maailmalla tunnettu laulajatar ja taiteilija. Poikaystävä Alan työskentelee vapaan maailman mediassa, Lontoossa BBC:llä.

Kahden maailman törmäyttäminen on tehokasta, hätkähdyttävää. Miten vankka on rautaesirippu - giljotiini vai ruostuva rakennelma? Taska rakentaa upeasti ja tyynesti vastakkainasettelun ja vie meidät ja pojan perheineen rohkeasti rautaseinän taakse, tuntemattomaan.

Vahva ja karmea tarina, joka vetää hiljaiseksi. On voimia, joille yksilö ei voi mitään, hyvässä ja pahassa. Yli rautaisten rajojen yltävät vain salaiset ajatukset ja tunteet sekä yhä enemmän globaalit viestintävälineet: miten pitkälle ne riittävät ja auttavat, kun yksilöiden elämästä ja arjesta puhutaan? Mitä ja keitä on uhrattava, jotta edes joku selviää, ja ennen kaikkea: onko tätä kysyttävä, edelleen? Mikä helpotuksen huokaus suomalaisena, mikä kipeä isku ihmisenä.

Kenelle: Vahvan tarinan etsijälle, lähihistorian ja -kansojen ystäville, komean mutta vakavan proosan lukijalle.

Muualla: Kohottavaa kirjallisuutta ja aika lailla täydellinen romaani, sanoo Omppu Reader why did I marry him blogissaan.  Ei sorru liikaan paatokseen, miettii Kirja vieköön -Riitta. Kirsin Book Club kertoo Viron kirjallisuudesta enemmän.

Miksi tärkeä juuri nyt: Tänä vuonna satavuotiasta itsenäisyyttään juhliva Viro on Turun kirjamessujen 2018 teemamaa. Ilmar Taska on tulossa myös HelsinkiLit-tapahtumaan.

Ilmar Taska: Pobeda 1946. WSOY 2018. Suomennos Jouko Vanhanen.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta

Visionääri-Valtaoja on tehnyt näppärän koosteen pikku kokonaisuudesta nimeltä maailmankaikkeus, sellaisena kuin sen ihmislajina tunnemme ja ehkä tulemme tuntemaan. Huimausvaroitus heti alkuun.

Kirjoittaja puhuu siitä, millaisia käsityksiä ihmisen ja maapallon tulevaisuudesta on olemassa: pessimistisiä, optimisia ja realistisia, ja painottaa tiedemiehenä pyrkivänsä viimeksi mainittuun. Hän listaa suurimmat vaarat, jotka vaikuttavat välittömästi uhkaavan olemassaoloamme. Mutta hän vetää mukaan aikajanan pitkällä tähtäimellä: ihmiskunnan selviytymis- ja oppimiskyky on osoittautunut tehokkaaksi.

Jos parin vuosituhannen, tai muutaman sadankin, takainen ihminen näkisi teknologiamme saavutukset nyt, hän pitäisi meitä taikureina tai suorastaan jumalina: osaamme parantaa tauteja, korvata ihmisen fyysisiä osia, pitää yhteyttä kaikkialle omasta taskustamme ja niin edelleen. Miksei tämä kehitys jatkuisi - ja jos niin on, emme tämän päivän ihmisinä osaa kuvitellakaan, mihin jälkeläisemme pystyvät tulevaisuudessa.

"Alkaneen vuosisadan vaarat ovat todellisia, vakavia ja kaiken huomiomme ja ponnistelumme vaativia; mutta pohjimmiltaan ne ovat enemmän taloudellisia, yhteiskunnallisia ja poliittisia ongelmia kuin teknologisia ongelmia. Oli kyseessä sitten ilmastonmuutos, väestönkasvun tyrehdyttäminen, energia, fosforikierron hallinta tai maailman ruokkiminen, tiedämme aina miten homma on hoidettavissa - tai pahimmassakin tapauksessa voimme jo nähdä ratkaisun häämöttämässä muutaman vuosikymmenen päässä. Haaste on siinä, että todella teemme mitä pitää, peukaloiden pyörittelyn ja voivottelun sijaan. Tarvitsemme tulevaisuutta, mutta niin moni hyvää tarkoittava ihminen tarjoaa meille vain menneisyyttä."

Ei siis ole syytä olla jatkamatta iloisesti eteenpäin, sanoo Valtaoja ja perustelee väitteensä tieteellisillä faktoilla. Itse näkisin suurimpana uhkana ylipäätään jälkeläisten olemassaolon, nyt kun syntyvyyden laskusta ollaan huolissaan niin Suomessa kuin muuallakin, samaan aikaan kun järjettömästi tapamme lapsia Syyriassa ja hukutamme lisääntymiskykyistä väestöä pakolaisveneiden mukana maailman meriin, joihin tungemme muovia ja siirrämme vieraita aineita ekologiseen kiertoon, joka väistämättä tavoittaa myös ihmisen elimistön. (Tämä sivuhyppäyksenä kirjasta, kuvaa sitä, miten Valtaoja saa ajatukset rullaamaan.)

Olemme siis eräänlaisia supersankareita jo nyt - entä tulevaisuudessa? Lääketieteellinen tutkimus  kehittyy, teknologia harppoo eteenpäin: 

"Haksahdamme niin kovin helposti ajattelemaan, että teknologia jollakin tavalla orjuuttaa meitä, tekee meistä kasvottomia ja sieluttomia käskyläisiä. Kyllä se siihenkin pystyy  - muistetaan vain teollisen vallankumouksen alkuaikojen synnyttämää kurjuutta, William Blaken synkkiä saatanallisia myllyjä - mutta ennen kaikkea se antaa meille yhä uusia mahdollisuuksia, yhä enemmän vaurautta ja valinnanvaraa." 

Kun tietoisuuden tutkimus etenee, miten se yhdistyy teknologiaan; syntyykö Homo Sapiensista uusi tekoälyä ja geeniteknologiaa hyödyntävä laji, Homo Superior? Miten kartoitamme universumia ja hallitsemme luonnon lakeja - kuten painovoiman rajoituksia - ja löydämme uusia, vielä toistaiseksi käsityskyvyllemme mahdottomia? Entä miten yhdistyvät teologia ja teknologia?

"Jos tyydymme vain jäämään maapallolle, loppumme tulee ennen pitkää, viimeistään silloin kun Aurinko kuolee." 

Nyt huimaa jo aika lailla. (Innovaatio-sana on muuten harmillisesti vesittynyt arkikäytössä johonkin aivan muuhun kuin mikä sen varsinainen tarkoitus on.) Valtaojan jutustelevan rento tyyli helpottaa ja auttaa lukemaan kirjan loppuun asti, samoin lukuisat kirjallisuusviitteet ja sitaatit, joiden lähteinä toimivat muut tutkijat, taiteilijat ja kirjailijat. Muun muassa Stephen Hawking ja Arthur C. Clarke mainitaan monesti, mutta mukana ovat myös Tolstoi, Aleksis Kivi, jopa Reijo Mäki. Samoin Huxley ja Atwood; Valtaojan mielestä scifi-kirjallisuus on tärkeä kirjallisuuden laji, ovathan monet tieteiskuvitelmat jo toteutuneet.

Kerrassaan hienon ajatteluttava teos ja mainiosti rajattu kooste isoista teemoista. Paljon jää toki ulkopuolelle, mutta tässäkin on lukijalle nieltävää. Suuren tietomäärän ja rentouden lukijaystävälliseksi paketiksi yhdistämisen lisäksi kirjassa miellyttää valoisa ote, jolla huippututkijan esittämänä on erityisen suuri painoarvo. Olemme selvinneet jo paljosta, keinoja on olemassa selvitä edelleen, ja tulevaisuuden mahdollisuuksien määrä on rajaton. Jos haluamme niitä käyttää, emmekä vaikkapa possauta itseämme tähtipölyksi taivaalle poliittisissa taistoissa, tekee lukijan mieli tänään lisätä hieman pessimistisemmin. Valitettavasti kaikki eivät jaa Valtaojan näkemystä: "Kaikki tieteemme ja teknologiamme ovat vain apuvälineitä, inhimillisyyden ja ihmisyyden kasvun apuvälineitä." Tähtipölystäkin syntyy kuitenkin aina jotain uutta.

Kenelle: Ihmislajin tulevaisuutta pohtiville, huimausta sietäville, tiedonhaluisille.

Muualla: Valtaojalla on erinomainen taito yhdistää kova ja vaikea tiede kieleen, jota on helppo lukea ja ymmärtää, sanoo Suketus. Kirjahillalle jäi kirjasta hyvä olo. Avartava, avaava ja innostava teos, sanoo Mummo matkalla.

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta. Ursa 2017. Kannen maalaus: Tuomo Saali, Hiljaisuus.

Valtaojan Kaiken käsikirja vuodelta 2012

Helmet-haaste 2018 kohta 33: selviytymistarina.


keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Merete Mazzarella: Alma - edelläkävijän tarina

En minäkään tiennyt, kuka on Alma Söderhjelm, mutta kirjailijaan luottaen tarinaan tartuin. Ja tuttavuus oli kiinnostavampi kuin odotin. Nimihenkilö syntyi 1870 ja oli yksi ensimmäisiä opiskelleita suomalaisia naisia. Tohtorinväitös vuonna 1900, Pohjoismainen ensimmäinen naisdosentti ja Suomen ensimmäinen naisprofessori. Ylittämätöntä meriittiä!

"En suinkaan ollut ensimmäinen nainen, joka kirjoitti ylioppilaaksi, mutta edeltäjäni saattoi laskea yhden käden sormilla: Marie Tschetschulin, joka ei koskaan ryhtynyt opiskelemaan, Emma Irene Åström, ensimmäinen maisteri, sekä Ina Rosqvist ja lääketieteen opiskelija Karolina Eskelin, joista molemmista tuli aikanaan ystäviäni. Minun laillani hekin olivat joutuneet kääntymään itsensä keisarin puoleen saadakseen hänen armollisella luvallaan vapautukseen sukupuolestaan."

Alma rakasti tutkimus- ja kirjoittamistyötä sekä kauneutta kaikessa, kuten vaatteissa ja ihmisissä. Vaikka hänet itsensä laskettiin lapsuuden perheestä saakka "rumiin ja älykkäisiin", vastapainona niille toisille. Kasvatus ei kuitenkaan mennyt pieleen, kuten tuloksista voi päätellä, vaikka onneakin oli, jopa niin, että ystävien mukaan rahattoman Alman halutessa leivoksen ohi kävelee joku, joka lahjoittaa hänelle miljoonan leivoksen ostoon.

Alma ei ikinä ajatellut sisartensa ja aikalaisnaistensa tavoin perustavansa perhettä ja palvelevansa miestä. Hän halusi olla yksilö. Mistä tuo ajalle ennenkuulumaton ajattelu kumpusi? Hän ajatteli ensin asioita, faktoja ja omia halujaan, ei itseään suhteessa muihin, vaikka oli riippuvainen huomiosta ja ystävistä. Ristiriitaista, mutta inhimillistä. Äiti suri hyvän vaimon menemistä hukkaan. Mutta Almalla oli paljon muuta: ystävät, opinnot ja taide. Ja perhe, josta isoveli Werner oli vahva vaikuttaja ja esikuva. Isän tiukasti ohjaamaan yläluokkaiseen perheeseen syntyi paljon lapsia, kaikkiaan kahdeksan tyttöä ja kolme poikaa.

"Mitä omaan lapsuuteni tulee, pikkuveljien syntymä ei parantanut minun asemaani, pikemmin päinvastoin. Se, ettei minusta välitetty tehdä numeroa, näkyy myös siinä että vielä tänä päivänäkin on epäselvää, milloin synnyin. Kirkonkirjassa lukee 10. syyskuuta 1970, mutta äiti väitti aina päivän olleen 10. toukokuuta ja juhli syntymäpäivääni silloin."

Kun Alma pääsi pois rajoittavaksi kokemastaan lapsuudenympäristöstä Viipurista Pariisiin tekemään Ranskan vallankumousta käsittelevää väitöskirjaansa, hänen maailmansa avautui, hän sai vihdoin olla yksilö. Se ei käynyt kivutta, sillä hermosairaus alkoi vaivata. Naisten mielenterveyden historiasta on kirjoitettu paljon, ja Alma oli aikansa lapsi. Lääkärien mielestä hänellä oli sisäinen voiman ja onnen lähde, jota muilta naisilta ei löytynyt. Työ - tai ehkä äly, joka sai havaitsemaan maailman laajemmin kuin muut? Terävää päätä on vaikea sovittaa sopiviin koloihin.

Myöhemmin hän opetti Helsingin yliopistossa ja kirjoitti lukuisia teoksia, muttei koskaan saanut  professuuria ja muutti rakastamaansa Tukholmaan, jossa hänestä tuli julkkis, Ruotsin tunnetuin suomalainen, pääosin ahkeran lehtikirjoittamisensa - artikkelien, pakinoiden, teatterikritiikkien - ansiosta, osin seuraihmisen maineen ja suuren ystäväpiirin vuoksi.

"Olenhan minä ollut suosittu. Minusta on tehty pilakuvia, minusta on laulettu revyissä. Minusta on juoruiltu, minusta on kerrottu kaskuja, lukemattomia kaskuja."

Hän ehti myös asua ja kirjoittaa teoksia Turussa, ennen lopullista paluutaan Tukholmaan. Kirja kuvaa herkullisesti Alman pohdintoja suomalaisten ja ruotsalaisten eroista - ja myös maailmanaikaa ja Suomen suhdetta Venäjään. Koska perhe on "piireissä", tarinassa vilahtelee tuttuja nimiä Hagelstamista Järnefeltiin, Sibeliuksesta Bobrikoviin, Greta Garbosta kuninkaallisiin. Satumainen tunnelma leijuu tekstin yllä; tuntuu ihmeelliseltä, että tapahtumat ovat oikeasti totta.

Alma oli rohkea ja vapaa, myös rakkaudessaan. Hänellä oli paljon ystäviä, mutta pysyvää miessuhdetta hän ei solminut. Asia vaivasi, samoin naisen asema, erityisesti naimattoman naisen.

"Olisiko minun pitänyt ryhtyä naisasianaiseksi? Joidenkin mielestä olisi, mutta minulta puuttui se, mitä kutsutaan intomielisyydeksi, ja ehkä myös vakaumus, josta kaikki innostus kumpuaa. --- Toinen syy torjuvaan suhtautumiseeni säilyi: fanatismi, joka ilmeni vihamielisyytenä miehiä kohtaan. Itse en kantanut miehille minkäänlaista kaunaa. Olin toki tavannut yksilöitä, joita inhosin sydämeni pohjasta, mutta minut oli kasvatettu pitämään luonnollisena, että mentäisiin kihloihin ja naimisiin ja että miehet ovat luontaisia liittolaisiamme ja suojelijoita."

Kirja on Alman fiktiivinen muistelma hänen loppuvuosiltaan hoitokodissa, jossa hoitajat vaihtuvat. Mazzarellan tutulla taidolla ja lämpimällä viisaudella kertoma tarina perustuu faktatietoon, mutta toki painotuksissa, ajatuksissa ja loppuvaiheiden kuvauksessa on kirjailijan tulkintaa. Joskus on jopa vaikea erottaa kertojaa kerronnan kohteesta. Naisissa on paljon samoja piirteitä. Kirjailijan suuri eläytyminen ja ihailu välittyy. Olenko väärässä, jos aistin jopa hienoista kateutta? Koska tarina ei ole kronologinen, joskus sitä on hieman vaikea seurata faktojen osalta - kuvaa hyvin vanhan ihmisen ajattelua sekin. Kiinnostava, informatiivinen mutta inhimillinen muistelma naisesta, joka sen ansaitsee.

Loppuosassa on kuolema vahvasti läsnä monin tavoin. Alma miettii muistokirjoitustaan, "joita minusta varmasti on jo kirjoitettu ja jotka pian otetaan esiin ja painetaan. --- tiedän, mitä niissä ei lue: niissä ei lue 'hienotunteinen' eikä 'miellyttävä', tuskin edes 'lämminsydäminen'. Minulla ei ole koskaan ollut noita perinteisiä naisten hyveitä. Ja mitä tulee ihmissuhteisiini, Sanny Ekström ilmaisi sen omalla tavallaan, hän sanoi: Sinä keräilet ihmisiä." 

Kenelle: Naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, esikuvaa etsivälle, historiatietoa janoaville.

Muualla: Kiinnostava, monitasoinen ja ajatteluttava romaani, sanoo Raija Kirjarepussa.

Merete Mazzarella: Alma - edelläkävijän tarina. Tammi 2018. Suomennos Raija Rintamäki. Päällys Emma Strömberg.


sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Ihan hätäännyin, kun kirja loppui. Että mitä ihmettä ihminen tämän jälkeen voi lukea, mihin uppoutua? Mikä nyt vie yöhön ja muualle kauas ja ihastuttaa komealla kerronnallaan niin, että ei tarvitse miettiä mennyttä eikä tulevaa, vaan vain nauttia?

Taivaanpallo on herkkua; iltasatu aikuiselle, parhaan tarinankerronnan näyte nirsolle lukijalle, keveän kipeästi keinuttava kohtalokas kasvutarina juonen ystäville, historiakuvaus menneen ystäville - ja mehän tiedämme, että mennyt toistuu aina. Kuolleen-puun-Angus asuu 1600-luvulla kaukaisella Saint Helenan saarella, jonka ovat vallanneet vieraat. Hän elää lapsuuttaan luonnon muovaamana, kasvaa kuten poika kasvaa, äidin taimena, sisarusten isoveljenä ja orastavana miehenä, joka isästään orpona kiinnittyy herra Halley'hin, tämä kun alkaa opettaa pojalle asioita ja antaa tehtäviä, outoja mutta kiehtovia. Kuten taivaan tarkkailun.

"Koska en ole osannut kirjoittaa, herra Halley on opettanut minulle taivaan selkeydestä merkit. Suuri kaari  on syvä taivas ja pieni kaari    matalampi taivas, kolme vesipisaraa ´´´ on sumua tai että pilvet estävät. Jos samanlaisia öitä on peräkkäin, voi viereen piirtää numeron. Puun juurella peitän savikulhon piiloonsa vahvaan koppaan, koppa on korkealla kivellä, ja kopan kannen päälle ja sivujen viereen laitan painoksi ja rottien ja lintujen esteeksi liuskekiviä. Sitten juoksen toisen kerran kotiin ja sanon äidille jo pihalla että haluan oppia kirjoittamaan. Ensin on opittava lukemaan, äiti sanoo."

Saaren hurskas pastori etsii paratiisia, tai edes muistoja siitä. Hän on vakuuttunut siitä, että niitä on.

"Minä niin tosissani haluaisin, se on minun tehtäväni täällä, minä haluaisin löytää jäljet ennen kuin ne kokonaan katoavat maan pinnalta, herra pastori sanoo hiljaisella äänellä mutta ei kovaa tarvitsekaan puhua koska ei ympärillä ole mitään muuta ääntä kuin vähän lintuja ja tasainen tuulenseinä, ei puuskissa humahteleva eikä kova ja äänekäs niin kuin rannalla usein ja tasangon laidalla joskus, vaan pelkkä pysyvä paino vain kuin siihen kohtaan korkean reunalle ikuisiksi ajoiksi paikoilleen jäänyt. Herra pastori alkaa kertoa kesken edellisen etsimisasian, tai kesken sitä edellisen kysymisasian, tai ehkä niihin molempiin voi kertoa saman, että jokaisella seikalla on Jumalan syy ja ihmisen syy, ne ovat Jumalan tarkoitus ja ihmisen pyrintö. Sitten hän kysyy minulta taas."

Pastori on kuin valkoisen heimon symboli, sellaisena kuin haluaisimme sen nähdä: viisas ja hyväntahtoinen, lopullisuuden tietävä. Vaikka naiivi ja vähemmän hurskas kuin voisi luulla. Mutta eivät saarelaiset paremmastakaan tiedä. Ja hyvä tahto hänellä on, toisin kuin saarta hallitsevilla virkamiehillä. Hän istuttaa Anguksen ja äidin mieleen ajatuksen siitä, että saarelta voi lähteä pois, paeta hallitsijoiden mielivaltaa ja karata emomaahan ja elää siellä onnessa loppuun asti. Angus seuraa alttiisti kokeneempien neuvoja, hyödyntää kaikkea oppia, vaikka herra Halleyn ja pastorin näkemykset maailmasta eroavat hämmentävästi toisistaan.

Saaren ainoa
kulkutie on meri, jota seilaavat laivat. Ulkopuolelta tulleet hallitsijat pitävät tiukan kurin, alkuasukas ei saa mennä laivan kannelle, ei edes soutamaan tavaroita mantereelta, jos ei ole Komppanian luotettu. Kuvernööri kurittaa kansaa, ja Angus joutuu inhimilliseksi kirjeeksi, viemään emämaahan sanaa saarelaisten hädästä.

"Pitääkö ihmisen iho loputtomasti vettä ja onko se saumaton niin että vain ihon isoista aukoista voi vesi mennä? Kun aikaa on loputtomin ja joutuu olemaan liikkumatta ja voi vaihtaa asentoa sen verran kuin hyvin varovaisesti uskaltaa, kaikkea tulee mieleen ja ehtii ajatella ja ehtii ajatella monta asiaa valmiiksi. Sillä tavalla ihminen vanhenee."

Angukselle kaikki on oppia, eikä hän arkaile tehdä eikä ajatella isosti. "Maailmassa voi olla kolmekymmentäkin maata jos ei vielä enemmän." Jatkuva tiedonjano ja oppiminen vie häntä eteenpäin, vankistaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Uskonnon ja tieteen ristiriidat mietityttävät.

"Näin olen kannella pitkästä aikaa olostani varma ja näen eteenpäin. Se on voiman tunne ja vaikka miten väärä ja vastoin Jumalan opetuksia niin silti se minussa on."

Miten käy Angukselle ja perheelle, sen saa jokainen lukea itse. Sanon vain sen verran, että tätä kirjaa lukiessa matka on tärkein, ei määränpää.

Vaikka teos kertoo tietystä todellisesta historiallisesta ajanjaksosta, teos on sisältönsä laajuuden ja syvyyden (tai pitäisikö tähtien tutkimisesta puhuttaessa sanoa korkeuden?) ansiosta ajaton, klassinen. Se sisältää historian lisäksi maantiedettä, matkailua, perinteitä, kolonialismia, psykologiaa tarkkoine ihmis- ja ihmissuhdekuvauksineen, teologiaa ja tietysti tähtitiedettä. Tuon kaiken Jalonen kutoo saumatta yhteen kielellä, joka kietoo verkkoonsa. On elämyksiä, jotka nostavat iholle kylmät väreet, ja tämän kirjan lukeminen kuuluu niihin.

Olli Jalonen on mielessäni äijäkirjailija, mutta hyvällä tavalla (en kerro, ketkä mielestäni ovat sillä toisella tavalla): hän tuo miehen ja pojan näkökulmaa esiin kauniisti ja oivaltavasti. Ikään kuin Jalosen työ vain paranisi iän myötä, ainakin se on muuttunut vuosien mittaan; kerronta komistuu, näkemys lavenee, jälki nousee pysyvästi eikä vain hyppäyksittäin tasolle, jolle moni ei yllä. Varmaan, johdonmukaiseen ja koskettavaan tarinaan voi luottavaisesti heittäytyä ja unohtaa kaiken mun. Maailmanluokan kirjallisuutta, sanoisin.

Kenelle: Hyvää tarinaa hakevalle, tekstiin heittäytyvälle, elämystä etsivälle.

Muualla: Tuijata luki keväänsä hienoimman romaanin. Angus näkee syvälle taivaaseen, mutta myös muihin ihmisiin, tuumitaan Kirsin Book Clubissa.

Olli Jalonen: Taivaanpallo. Otava 2018. Kansi: Anna Lehtonen.



lauantai 5. toukokuuta 2018

Benny Andersson & Björn Ulvaeus: Mamma Mia!



Vihdoinkin suomeksi - yli 20-vuotias musikaali on ollut hitti, jonka on nähnyt jo yli 60 miljoonaa katsojaa. Suomi on 17. kieli, jolle se on käännetty. Eikä häpeä lainkaan, sen enempää kielen kuin esityksensäkään puolesta: molemmat toimivat upeasti suomalaisessa tuotannossa, jonka ensi-ilta oli Messukeskuksessa eilen 4.5.2018.

Juoni on kaikille tuttu, musiikeista puhumattakaan: parikymppinen Sofia on menossa naimisiin, mutta haluaa ennen avioon astelua saada selville, kuka hänen isänsä on. Tyttö kutsuu häihinsä kolme isäehdokasta, joista jokainen on seurustellut äidin, Donnan, kanssa 21 vuotta sitten. Tarina on vain kehys Abban biiseille: niitä kuullaan esityksessä peräti 25, jos oikein laskin.

Esityksen ehdoton stara ja Queen on Laura Voutilainen, joka Donnana tekee elämänsä roolin. Voutilainen on loistava lavaesiintyjä ja show-nainen; luonteva, tilanteisiin taipuva, tunteet hienosti välittävä - ja tietysti laulu- ja liikkumistaitoinen. Hän on Donna, ei vain näyttele: illuusio pitää, samoin kuin toisen pääosan esittäjän kohdalla. Sofiaa esittää Petra Pääkkönen (kuvassa alla), jonka kuulaankaunis laulu ja eläytyminen ovat erinomaisia. Hauskana detaljina se, että hän jopa muistuttaa ulkoisesti Merryl Streepiä, joka Mamma Mia! -elokuvassa näytteli tytön äitiä Donnaa.


Naisten juhlaa! Voutilaisen ja Pääkkösen lisäksi nautimme Nina Tapion ja Johanna Kokon hienoista suorituksista Donnan ystävättärinä Roosana ja Tanjana. He tuovat esitykseen myös huumoria; Tapion komediennekyvyt pääsevät oikeuksiinsa, samoin Kokon viileä rooli miljardöörimiehiä jahtaavana hienohelmana. Huimia suorituksia molemmat.

Paula Vesalan suomennoksia kulttibiiseistä odotimme kaikki jännityksellä, ja hän lunasti lupaukset. Suomen kieli toimii ja taipuu, on ajassa, ei löpertele eikä läpise, vaan välittää laulun sanoman tunteineen niin aidosti, että biisit ovat suomalaiselle vielä koskettavampia kuin ennen, jos mahdollista. Nyt äidin rakkaus tyttäreen, tytön tuska isättömyydestä, nuoruuden pulppuava ilo ja elämännälkä tuntuvat tulevan iholle, luonnollisesti taitavien tulkitsijoiden kautta. Ikivanhoista biiseistä voi siis saada vielä uutta! Näin laulujen alkuperäiset kirjoittajat ovat sen tarkoittaneet, uskon.


Miehet jäävät auttamatta varjoon. Vaikka isäehdokkaat ovat charmikkaita ja hoitavat hommansa, Veeti Kallio, Arne Nylander ja Vallu Lukka (kuvassa yllä) lähinnä tukevat naisten suorituksia. Nuorempi miespolvi ihastuttaa etenkin tanssitaidoillaan. Lasse Lipponen sulhasen Kain ystävänä nousee vahvaan hyväntuuliseen rooliin veikeällä hymyllään; Kaita esittävä Jukka Nylund on aidompi nuori sulhanen kuin elokuvan vastaava.

Tanssit ja liike: nappisuorituksia katsojan silmiin. Ajoitusten täsmällisyys, ryhmän energia ja ilo tekevät katselusta silmäkarkkia. Katsojaa viedään tunnelmasta toiseen, haikeudesta nauruun, surusta iloon sellaista vauhtia, että penkillä on vaikea pysyä. Eikä pysyttykään: jopa jähmeä suomalaisyleisö lopulta seisoi ja hakkasi tahtia lavaa kunnioittaen.

Ymmärtääkseni musikaalin sisältö ja koreografia on valaistusta, äänitekniikkaa, puvustusta ja kampauksia myöten konseptoitu tarkasti, joten mitään suomalaiskansallisia sovelluksia ei ole sallittu, paitsi sanoituksissa. Muunmaalaisia esityksiä nähneet katsojat kertoivat, että ulkoisesti kotimainen versio näyttää samalta kuin muualla, mikä takaa tason, jota alkuperäistekijät edellyttävät. Mikäpä on katsoa kansainväliset mitat täyttävää esitystä Helsingissä, omalla kielellä.

Loistava, hyväntuulinen, energinen ja nautittava esitys, josta jää ilmaan ja mieleen kuplivaa iloa. Vahva suositus, jos Abban musiikki yhtään kolahtaa. Itse aion mennä katsomaan tämän uudestaan. Asianmukaisessa asussa.


Benny Andersson & Björn Ulvaeus: Mamma Mia! -musikaali, Helsinki.
Helsingin Messukeskus.

Lisätiedot musikaalin sivuilta. Kuvat: Brinkhoff/Mögenburg (asustekuva on omani).




tiistai 1. toukokuuta 2018

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaansa. Jos edellinen hieman hymyilytti ja ärsyttikin kaiken sen name droppingin kanssa, joka tuntui jo vievän tarinalta  terää, tunnettujen nimien määrä ei tässä ainakaan vähene, päin vastoin. 

Koukuttavuudesta voin sanoa samaa kuin sarjan aiemmista: tarina pitää tiukasti kiinni niin pitkään kuin takakannen on saanut käännetyksi kiinni. Pariisissa työskentelevä Kirsti päättää muuttaa takaisin Suomeen, omaa muotihuonetta perustamaan. Tietenkin rakastettunsa kanssa - paheellisesti he elävät yhdessä pariisilaisessa hotellissa madame Elisabethin hoivissa, jossa tapaamme myös muita suomalaisia. Kuten Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin, joka "korvantaustat märkinä" harjoittelee maailmanmatkaajan elkeitä. (Kirsti ei seuraa kirjallisuutta kovin tarkasti.)

Kirstiä hieman huolettaa huhujen mahdollinen leviäminen Ida-äidin korviin. Eletään sentään vasta 1920-luvun loppupuolta. Mutta käytännön naisena hän ei stressaa turhia; vihkiminen kun on vain muotoseikka ja nopeasti hoidettavissa. 

Rakastettu Iivo on kuvanveistäjä ja vanha tuttu, asuihan hän Idan täysihoidossa pitkään. Nuoripari muuttaa Suomeen jännittävän laivamatkan kautta täynnä tarmoa ja tulevaisuudensuunnitelmia. Ida ottaa heidät avosylin vastaan Albergaan, jossa Iisakki on huonona eikä Eljasta taksikyytihommilta juuri kotona näy. Kymmenvuotiaat kaksosveljet Veikko ja Voitto tuovat väriä elämään. Muotihuone Miilin kanssa käynnistyy, Iivolle löytyy tekemistä. Hän osallistuu muun muassa Topelius-patsaan tekokilpailuun. Taiteen tie on aina yllättävä! 

Tuttu Alanteen Heikki oli kysynyt "...tiedänkö, mitä avioliitto taiteilijan kanssa todella merkitsee. Ainaista rahapulaa, olin vastannut. Sitä että toinen on välillä niin työhönsä uppoutunut, ettei kuule eikä näe, ja välillä niin epätoivoinen, että häntä on lohdutettava kuin pikkulasta." 

Sen Kirsti kokee todeksi, mutta yllättävä on bisnesnaisenkin elämä, saa Kirsti huomata. Hän on vähintään yhtä käytännöllinen ja hyvä organisoija kuin äitinsä. Arkiset askareet sujuvat helposti, onhan hän ollut mestarin opissa ikänsä. Lisäksi hänessä on luova puoli, joka Idalta puuttuu. Mistä kumpuavat ideat vaatemalleihin, piirustustaito, värisilmä ja tyylitaju? Me sarjan lukeneet tiedämme, Kirsti ei. Hänellä on myös karismaa ja taitoa verkostoitua, niin ulkomailla kuin kotonakin.

Ajan naisten elämä tulee tutuksi kirjailijan tarkalla selostuksella töistä, ruuanlaitosta lapsenhoitoon, juhlien järjestämisestä työmatkailuun. Kirsti käy Albergasta (Leppävaarasta) junalla töissä muotihuoneellaan Bulevardilla. Hän kävelee sinne rautatieasemalta, joskus käytetään ajuria. Minulla on kartta liikennelinjoista vuodelta 1930; siinä kulkee jo ratikkakin (nelonen) Bulevardille, mutta Kirsti ei sitä ilmeisesti tarkkana tyttönä käytä tai sitten linja tuli vasta kirjan ajankuvan lopussa.

Jatkuva raataminen ilman nykyisiä mukavuuksia näkyy ja tuntuu: usein nuoripari kaatuu sänkyyn uupuneena. Mutta Kirsti osaa myös nauttia komeasta miehestään, niin kuumia hetkiä he Iivon kanssa viettävät, kun tilaisuus koittaa. Luonnollisena seurauksena syntyy pieni Viena-tyttö, yksityisesssä Salus-sairaalassa. Kun Idasta tulee rakastava isoäiti, paljastaako hän vihdoin Kirstille tämän syntyperän? Miten salaisuus vaikuttaa naisten väleihin? Ja miten asiaan liittyy Albert Edelfeldtin patsaan julkistus, jossa sekä Iivo että Kirsti ovat mukana, onhan patsaan tehnyt naapurin Ville-setä. Niin kutkuttavaa...

Maan ja maailman poliittinen tilanne alkaa myös muuttua. Vaikka muotihuoneen asiakkaat vielä miettivät, ottaisi takin nutria- vai kärpännahkakauluksella, on tummia pilviä jo ilmassa. Perheen miehet joutuvat poliittisiin pyörteisiin, kun Pohjanmaalla järjestäydytään punaisia vastaan. Nimilistassa vilahtavat niin Kosola kuin Isontalon Antti. Miten käy - ison kuvan tiedämme historiasta, mutta emme Kirstin perheen kohdalta, jonka jätämme vuoteen 1930.

Manninen taitaa vetävyyden, jonka hän kutoo henkilöidensä elämään historiallisten faktojen kautta. Yksityiskohdat kiehtovat! Pariisin ja Helsingin paikkoja voi innostunut tutkia eri lähteistä, kuten asuntojen sijainteja tai kantaravintoloita. Vaikka vähemmälläkin imetyskuvauksella olisin pärjännyt, kumarran ja kiitän historiatietoa ja sen kuljetusta helposti seurattavaan tarinaan. Mainio naisen elämän kuvaus, pumpulipalloin heitellen: kuka meistä ei haluaisi olla viisas, kaunis ja rakastettu, taloudellisesti pärjäävä, naimisissa komean taiteilijan kanssa ja kiehtovaa sukua? 

Kenelle: Romanttisen historian ystäville, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, koukuttavan kaipaajille, haaveiden haikailijoille.  

Muualla: Elävää menneisyyttä, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässään. Kirjasarjalla on oma fb-sivu, jossa kirjailija kertoo paljon lisää henkilöidensä ja tapahtumien taustoista. 

Sarjan edelliset kirjat:
Ruokarouvan tytär 2017
Ruokarouva 2016
Ensimmäiset kolme osaa 2013 - 2015

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo. Otava 2018.

Helmet-haaste 2018: haluaisit olla kirjan päähenkilö.