keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Käännöksiä

Jo nimi kiinnosti, sekä suomeksi että alkuperäiskielellä: Girl in Translation. Kirja perustuu Jean Kwokin omiin kokemuksiin kiinalaisena maahanmuuttajana Yhdysvalloissa. Kirjassa tytön nimi on Kimberly, ja jos Tinaharkossa elettiin vaatimattomasti, nyt puhutaan oikeasti köyhistä.

Tytön täti oli hyvän naimakaupan avulla päässyt muuttamaan Hongkongista New Yorkiin. Hän järjesti muuton myös Kimberlylle ja tämän yksinhuoltajaäidille. Amerikka siinteli ihmemaana muuttajien kuvitelmissa, mutta todellisuus on karu. Asunto on torakoita vilisevä läävä, työ raskasta ja yhteisön apu puuttuu. Tätikin osoittautuu omaksuneen kovat arvot, jossa ei toisia pyyteettömästi auteta, ei edes nälkää näkeviä perheenjäseniä.

Kimberly on neuvokas ja älykäs tyttö, joka oppii nopeasti. Pian hän ottaa vastuuta toimeentulosta koulunkäynnin ohella ja auttaa äitiään tehtaassa. Äiti ei opi koskaan kunnolla englantia, joten Kimberlyn vastuulle jäävät myös kielitaitoa vaativien asioiden hoitamiset. Tosin hänellekin alkuun maailma on outo, ja kirja kuvaa sitä elävästi. Voi kuvitella, miten kummalliselta tuntuu, kun ihmiset puhuvat ”sisäsappilaitoksesta, jonne madoitutaan” tai kertovat ottavansa illanviettoon mukaan pari ”kaljua”. Sanat aukeavat aikanaan, ja Kimberly aikuistuu rankimman kautta, yksin ponnistellen. Koulukaverit tai opettajat eivät aavistakaan, millaisista oloista hän tulee aamuisin kouluun ja miten iltansa viettää.

Koulu on tytön pelastus. Hän pärjää, ja sitä kautta rakentaa elämäänsä. Mutta uskon, että lapsuuden rajut kokemukset vaikuttavat koko loppuiän. Voiko koskaan tuntea olevansa samanvertainen kuin muut, pystyykö ikinä rentoutumaan ja olemaan huolehtimatta? Iloakin on, onneksi nuorilla riittää kestävyyttä ja energiaa myös ystävystymisiin, ihastumisiin ja seurusteluihin. Terävästä älystä huolimatta tai sen ansiosta Kimberlyltä onnistuu sosiaalinen puoli hyvin sekin. Välillä tuntuu, että toinen sukupuoli on liiankin kiinnostava ja toimii korvikkeena muulle, mitä elämästä puuttuu. Hyväksytyksi tulemisen tarve on suuri.

Kimberly/Jean osoittaa suorastaan suomalaista sisua; olisi hauska tietää, miten hän toimii aikuisena. Jos määrätietoisuus ja tarmokkuus ovat todenmukaisia, hän on varmasti menestyjä ja pärjäisi missä tahansa.

Yksi yhteen elämäkerta tämä ei ole, vaikka perustuu omiin kokemuksiin niin paljon, että kirja on todentuntuinen ja koskettava. Karmeinta on se, että maahanmuuttajien kokemukset ovat samantyyppisiä edelleen, eikä alaikäisten laiton tehdastyö tai muu kaltoin kohtelu ole häviämässä, köyhyydestä puhumattakaan. Siksi on hyvä, että tämä kirja on kirjoitettu. Se kertoo paljon arvoista eri maissa ja raottaa kulttuurien eroja, myös ihmemaan hyviä ja huonoja puolia, toisaalta itämaista suhtautumista. Kirja on itsekin sekoitus realismia ja jonkinlaista sievää kaupallista paketointia. Amerikkalainen kustantajan tehokkuus kohtaa itämaisen kurjuuden. On hyvä muistaa, että tällaisessakin maailmassa me elämme.

Jean Kwok: Käännöksiä. Bazar 2011.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Tinaharkko

Sakari Kirjavaisen Tinaharkko on hyvä kirja. Se on sujuvasti soljuva tarina Japesta, joka kasvaa lapsesta aikuiseksi: lapsuus 70-luvulla Mellunmäessä on pääosassa, mutta ei häiritsevän nostalgisesti, vaan mukavan kuvailevasti. Samalla kerrotaan itäisen Helsingin kehityksestä, metro- ja kauppakeskussuunnitelmineen.

Tuli mieleen Joel Haahtela; ei yhtä kuulaan kaunista tekstiä, mutta jotain samaa näissä on. Älykkään oloista ja lukijalle helppoa, mikään ei häiritse eikä töki. Tosin se ei myöskään jätä suurta tunne- tai muistijälkeä. Lapsuusosuus on paras ja tarkimmin kuvattu, aikakauden kuvauksena toimii hyvin. Aikuisuudesta lukeminen ei niin kiinnostanut, joten loppu jäi vähän varjoon.

Jappe on vaatimattomista oloista, mutta niin oli suuri osa ihmisistä siihen aikaan, ennen tavarataivaan räjähtämistä. Leluja löytyi vaikka metsästä, ja lapset käyttivät aikaa pihoilla ja lähimaastoissa ilman aikuisten jatkuvaa valvontaa. Pojannappulat keksivät aina jotain vaaralliselta kuulostavaa puuhailua, ja rahapula sai tekemään monenlaista, isonakin. Pojan, sittemmin miehen, tekemisiä ja tuntemuksia kuvataan kivalla tavalla koruttomasti ja aidonoloisesti.

Kannen kuvavalintaa en ymmärrä; käytetyt kengät, kuinka kulunut fraasi, eivätkä kengät mitenkään liity itse kertomukseen. Miksei hyödynnetty kuvia ja retromaisemia 70-luvun Helsingistä, näistä olisi saanut herkullisia näkymiä ja lukija viety saman tien oikeaan aikaan ja paikkaan.

Sakari Kirjavainen: Tinaharkko. Johnny Kniga 2011.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Polte

Jos kirjoittaja on tunnustettua mestariluokkaa ja aihe on mitä ajankohtaisin, energiantuotannon kysymykset, kirjan kiinnostavuusaste on korkea. Vähän vaikeasti silti pääsin lukemisen alkuun, mutta kyllä tarina lopulta veti mukaansa.

Polte kertoo fysiikan nobelistista, joka paistattelee palkintonsa varjossa ja kehittelee uusia energiaratkaisuja, mutta käyttää oman − melko vähäisen − energiansa lähinnä arvostetun asemansa pönkittämiseen, seksiin ja syömiseen. Hän on mestari välttelemään ikäviä asioita ja siirtämään hankalia päätöksiä tuonnemmaksi.

Ymmärsin puolivälin jälkeen kuulemani kommentin (en muista kenen), jossa kirjan sanottiin olevan yllättävän hauska. Vanhenevan miehen nais- ja uraratkaisut ovat sellaista soppaa kaikessa karmeudessaan, että lukija kiemurtelee kiusaantuneena eikä lopulta voi kuin nauraa. Jos nyt unohdetaan maapallon ongelmat siksi aikaa. Tosin kirjoittaja tuo ne esiin hyvin selkeästi ja monin sanoin, joten tarkoitus lienee tarinankerronnan lisäksi nostaa lukijan tietoisuutta. Kirjassa on oikeastaan vähän kaikkea: tarinan, tiedon ja huumorin lisäksi jännärin piirteitä ja psykologista draamaa.

Toivottavasti päähenkilön tekemiset eivät kirjoittajan mielestä kuvaa koko ihmiskuntaa. Jos näin on, hän näkee tilanteemme melkoisen synkeänä. Pilkahduksia on, mutta osaako ihminen ottaa niistä kaiken irti, huomaako edes tilaisuuksiaan? Onko oman navan ympäristö kaikista määräävin ympäristökysymys? Kulkevatko fysiikan rajat vatsan seutuvilla? Jos nobelisti ei pääse niistä yli, mitä toivoa meillä muilla on?

Päähenkilö ei tietenkään ole tyhmä, mutta hän käyttäytyy niin irrationaalisesti, että hänen nahkoihinsa on ärsytyksen vuoksi vaikea asettua. Tai toisaalta, liiankin helppo: laiskuus ja ikävien asioiden välttely ovat riesoja, joita vastaan taistelu on tuttua puuhaa. Tässä saattoi tuntea paremmaksi ihmiseksi, päähenkilöön verrattuna.

Pippeli on tärkeässä roolissa (kuten miehen elämässä aina?), ja Ina kertoo hauskasti sen seikkailuista. Itseäni eniten nauratti kohtaus, jossa päähenkilö söi junassa sipsejä, mutta en spoilaa kertomalla tarkemmin.

Ian McEwan: Polte. Otava 2010

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Luonto pakastimessa

Lukekaa kaikki heti tämä kirja. Tarkoitan sitä, vaikka matkinkin lauseella kirjailijaa itseään, joka kehottaa samalla tavalla lukijoitaan lukemaan Jonathan Foerin Eläinten syömisestä. Luonto pakastimessa on häiritseviä ajatuksia herättävä ja omia mielipiteitä pohtimaan pakottava kirja, joka on pääosin koottu Anu Silfverbergin Hesarin kolumneista, osin muunneltuina ja täydennettyinä.

Teemoina ovat tärkeät asiat eläimistä ihmisen, kodin, naisen, työn ja jumalan kautta loogisesti kuolemaan saakka. Eläimet ja niiden elämisen oikeus ovat tärkein aihe, jolla aloitetaan ja josta puhutaan pisimpään.

Kirjoittaja ottaa reippaasti kantaa. Hän sanoo suoraan ja selkeästi, mitä mieltä on ja perustelee mielipiteensä kristallinkirkkaasti ja vastaansanomattomasti: asia on näin siksi että. Lisäksi hän on sopivan pirullinen ja rento, niin ettei teksti ole ryppyotsasta paasausta. Selväksi tulee nimiä myöten, kuka hänen mielestään laukoo älyttömyyksiä, horisee joutavia tai höpisee absurdeja.

Lukija hörähtelee, mutta välillä kiusaantuu. Huono omatunto kalvaa, kun ei itse ole kaikkia näitä tärkeitä asioita kristallisoinut itselleen. Silkasta mukavuudenhalusta eli laiskuuttaan sitä yrittää olla miettimättä vaikkapa broilerin elämän oikeutusta. Mutta Anu Silfverberg pakottaa pohtimaan, ja vaikka pihvi vielä maistuukin, on jotain liikahtanut jossain.

Muut teemat tuntuivat itselleni eläinasiaa läheisemmiltä ja kyllä, olen niin samaa mieltä niin monessa kohtaa, että reipas tykitys ei alkanut ärsyttää, vaan ilahdutti. Oli helppo hymistellä: Juuri näin! Ihan niin! Aivan! Alkoi jo tuntua typerältä, olenko aina samaa mieltä kuin viimeinen puhuja… Mutta näille viisaille kannanotoille on helppo nyökytellä. Arvaan ja suorastaan toivon, että monia mielipiteet silittävät vastakarvaan, tosin ilmeisimmät tapaukset eivät varmaan kirjaan tartukaan. Olisi mielenkiintoista kuulla kunnon vasta-argumentteja, itse en niitä keksisi!

Mieleen tuli (lihansyönnistä kai, ja kulutuskritiikistä) Antti Nylén, mutta niin älyllistä, akateemista ja julistavaa tämä ei ole. Anu S. ei hienostele, vaan sanoo asiat niin kuin ne hänen mielestään ovat, sellaisena kuin hän on, selvällä suomen kielellä. Olennainen ja virkistävä kirja, joka varmasti tulee luettua uudestaan.

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Teos 2011.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Paskateoria

Jos Hustvedt vaikuttaa välillä hieman sievistelevältä amerikkalaiseen tapaan, niin tämä kirja toi mukavasti vastapainoa. Arto Salminen ei ainakaan käytä sanontoja tyyliin ”tuon tuostakin” tai ”herran tähden”, vaan ollaan perusasioissa, kehon toiminnoissa, ja sitä kautta koko yhteiskunnan toimivuudessa.

Muistinkin Sallan blogista (jälleen kerran Sallalle kiitos hyvästä muistutuksesta), että luin muutama vuosi sitten Arto Salmisen Varaston ja yllätyin sen terävyydestä ja ajankohtaisuudesta. Sama pätee Paskateoriaan, tosin enää ei ollut yllätysmomenttia, kun tiesin jo tyylin. Mutta ilmiöt, joita Salminen elämää nähneen keski-ikäisen perusduunarin tai syrjäytyneen köyhän sinnittelijän näkökulmasta käsittelee, ovat menneet vain hullummiksi niiden kymmenen vuoden aikana, jotka tämän kirjan julkistamisesta ovat kuluneet. Julkisuuden arvo, keksityt lööpit, työelämän arvaamattomuus, omistajien valta ja työntekijöiden hämmennys, eriarvoistuminen... politiikasta puhumattakaan.

Kirjassa ounastellaan tulevaa suurta muutosta, tavallisen kansan kapinaa. Henkilöidensä kyynisestä ja jo hieman väsyneestä elämänotteesta huolimatta hän liikuttavasti tuntuu toivovan, että älyttömän menon olisi päätyttävä jotenkin näyttävästi. Onko se nyt tapahtunut persujen invaasio − Salmisen kommenttia emme enää tähän saa. Hän olisi varmaan keksinyt jotain nasevaa pettymystä purkaakseen, koska mikään ei näytä olevan muuttumassa.

Vielä Salmisesta tuli mieleen Juha Vuorinen, jota en jaksa lukea, koska yrittämässäni pätkässä eritteet ja seksi olivat pelkästään seksiä ja eritteitä, eikä ”rumien” sanojen toistelu tai kännäilyn kuvailu enää tässä iässä riitä huvitukseksi. Salmisella nuo asiat ovat osa äijämäistä normaalia olemista, eivätkä siten erikseen lukijaa nouse vaivaamaan.

Arto Salminen: Paskateoria. WSOY 2001.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Kaikki mitä rakastin

Kesähötön jälkeen aivot kaipasivat askarreltavaa. Siksi luin uudestaan Siri Hustvedtin Amerikkalaisen elegian ja muistuttelin mieleen myös Kaikki mitä rakastin. Näistä löytyy niin paljon yksityiskohtia ja tasoja, että tekstiin voi huoletta sukeltaa pää edellä.

On mukava tehdä uusia huomioita jo aiemmin luetuista. Tajusin, että kirjoissa on todella runsaasti omaelämäkerrallisia elementtejä, ja Vapisevan naisen jälkeen huomio kiinnittyy etenkin neurologisiin ja psykiatrisiin häiriöihin, joista Hustvedt tietää paljon. Jonkinlainen buumikin naisten päiden poikkeustiloista taisi olla menossa Kaikki mitä rakastin -kirjan synnyn aikoihin. Suomessa Anna Kortelainen teki oman historiikkinsa hysteriasta, myöhemmin ilmestyi britti Lisa Appignanesin Mad, bad and sad.

Enkä muistanutkaan, että Kaikki mitä rakastin on niin "taiteellinen" - että siinä kuvataan niin paljon taideteoksia niin tarkasti ja että kuvataide on niin olennainen osa kirjaa. Taidehistoriaa tuntevalle varmasti vielä antoisampaa kuin tavislukijalle, mutta onneksi kirjan voi lukea ilman taustatietoakin.

Ainakin tuli perusteellisesti valmistauduttua lukemaan Hustvedtin seuraava, Kesä ilman miehiä. Nimen perusteella päähenkilö onkin tällä kertaa nainen. Odotan suurella kiinnostuksella kirjastojonon etenemistä.

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin. Otava 2007. Suomennos Kristiina Rikman.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Jääkaapin henki

Jari Tervoa en saa luetuksi, mutta rouva Tervo on eri asia. Mukavan sympaattinen Kesäpäiväkirja näytti jo kyvyn selkeään ajatteluun ja kirjoittamiseen, jolla ei ehkä Finlandiaa voiteta, mutta joka kertoo miellyttävästi ja kikkailematta rouvashenkilön elämästä. Aidonoloista, lämmintä kertomaa, joka ei yritä liikaa, vaan pysyy omalla maltillisella ja huumorintajuisella linjallaan. Jääkaapin henki jatkaa samaa sarjaa.

Kati Tervo ei ole avannut julkisuudelle vaatekaappiaan, mutta jääkaappinsa kyllä. Sen sisällön avulla hän tässä kirjassa kytkee yhteen perheensä tapahtumia ja henkilökohtaisia sattumuksia vuosien varrelta lyhyinä ruoka-aiheisina tarinoina. Muistellaan lapsuuden makuja ja paljastetaan nykyisiä ruokatottumuksia, kuten taistelu makkaranhimoa vastaan. Ruoka-aihe ei ole omaperäisin, joten kirjoittaja miehineen on aihettaan kiinnostavampi. Mutta kirja on sen verran hyvä, että melkein unohtaa, että mieskin on julkkis. Unohtaisikin, mutta rouva ei anna, mies tuodaan niin kovin usein kertomukseen mukaan. Myös poika on tärkeä hahmo. Mitään järisyttäviä seiskapaljastuksia ei tietenkään perhe-elämästä heru. Jos ei sellaiseksi lasketa sitä, että aviopari harrastaa seksiä.

Jääkaapin sisällön luetteleminen oli minusta turhaa: mitä julkkisperhe syö, menee jo tirkistelyn puolelle (roskiksen sisältöä ei sentään kerrottu) ja listat ovat tylsää luettavaa. Tuli tunne, että alleviivataan teemaa liikaakin, hajanaisuuden pelossako? Saattaa listoissa olla jonkinlainen sisällöllinenkin juju, jos niitä jaksaisi tutkia.

Kaiken kaikkiaan
fiksun aikuisen pakinamaista jutustelua, joka sopii hyvin leppoisaan lomailmapiiriin.

Kati Tervo: Jääkaapin henki. WSOY 2011.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Suoraan sydämestä

Hömppälinja lomahengessä jatkuu: Cecelia Ahern on suurin piirtein pumpulisinta, mitä tiedän. Olen aina sympannut irlantilaisia kirjoittajia, ja siksi tullut tutustuneeksi Aherniinkin. Aina luen, jos kohdalle sattuu.

Häpeämättömän lällärimäistä kamaa, mutta parhaimmillaan mukavaa viihdettä ja hihityttävää tarinaa. Niin nytkin. Juoni on niin älytön, ettei sitä voi punastelematta kertoa, joten parempi antaa olla. Nautitaan vain hauskasta kerronnasta ja irkkutyylisestä maanläheisyydestä, joka pitää jalat maassa älyttömyyksistä huolimatta.

Sen verran voi sanoa, että kyse on nuoresta naisesta, joka avioeron ja keskenmenon jälkeen pyrkii jaloilleen. Tietysti kuvioon ilmestyy mies sekä Ahernin tapaan mystinen, jopa yliluonnollinen, elementti. Tässä Ahernin tarinat eroavat vaikkapa Marian Keyesistä, vaikka muuten genre on sama. Tuonpuoleinen on aina jotenkin läsnä. Muistattehan Ahernin jättimenestyksen, P.S. Rakastan sinua?

Itselleni on jäänyt erityisesti mieleen yksi aiempi kirja, joka onnistui yllättämään todella, taisi olla nimeltään Yllätysvieras. Tämä nyt lukemani (joka ei ole uusin) ei yllättänyt samalla tavalla, mutta kyllä pokkarin parissa muutama hetki mukavasti vierähti, ja pakko oli lukea nopeasti, jotta kärsimätön pääsi näkemään loppuratkaisun.

Cecelia Ahern: Suoraan sydämestä. Gummerus 2009.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Sivistyksen turha painolasti

Suhtaudun oudoksuin tähän tapaukseen: kirja, joka on kirjoitettu tietosanakirjan tyyliin, aakkostuksineen. Miten kirjoittaja saa tällä tavoin mitään sanottavaa kasaan? Ja miten sellaista jaksaa lukea? Mutta en päässyt edes neljääkymmentä sivua, kun nauroin jo kunnolla. Mahtava idea, ja iski suoraan minun huumorihermooni.

Ensyklopediamainen rakenne ei estä kirjoittajaa paljastamasta kaikenlaista elämästään ja rakentelemasta jonkinlaista juontakin aakkostettujen asiasanojen tilkkeeksi. Niin perhetausta kuin potkut Ylestä tulevat esiin vanhojen ilmaisujen selityksissä. Kirjan juju on kuitenkin tiedon haalimisen mielekkyys ja tiedon (sivistyksen?) aikasidonnaisuus. Enimmäkseen mennään jutustelutyylillä, mutta se ilmaisujen runsaus! Joku sanoi jossain, että hyvän kirjoittajan merkki ei ole uusien sanojen keksiminen, vaan taito käyttää olemassa olevia taitavasti (olisiko ollut joku Mikko Rimmistä kritisoiva…).

Jos sanoista tuntuu olevan puutetta tai entiset kyllästyttävät, tästä kirjasta löytyy mielin määrin ideoita. Oikeasti en lukiessani edes tiennyt, onko kaikki mielikuvitusta vai pohjautuuko idea Kariston vanhentuneeseen tietosanakirjaan, jonka laati Väinö Hämeen-Anttila ja josta tuli suuri floppi, kuten kirjoittaja väittää. Wikipediasta nyt myöhemmin tarkistettuna: kyllä, mainittu tekijä ja kirja ovat olleet olemassa. Mutta ei sillä ole niinkään väliä, hauskaa lukijalla on silti tämän hengissä olevan kirjoittajan ajatuksenvirrassa.

Ja tarttuihan teoksesta ”tietoakin”: nyt tiedän esimerkiksi, mitä ovat lämsä, liipotin ja balajöösi, ketkä ovat hälynhakuisia ja että Wuthering Heights on suomeksi Viuhuvat ylänteet. Saamme myös selvityksen, miten toimii muodonankara virkanainen, mutta juuri nyt (mökillä lomaillessani) tunnen olevani kirjoittajan tavoin jonkinlaisessa lepoitiötilassa. Jaksan tuskin mietiskellä, mitä on sivistys. Ja onko turhaa tietoa olemassakaan? Tai tarpeellista?

Pakko myöntää
, että lähes kolme ja puolisataa sivua tietosanakirjaa Aabenraasta Öölantiin oli aikamoinen luettava, eikä se ihan yhdellä riippumattomakailulla onnistunutkaan. Vähempikin olisi riittänyt, mutta hauska idea ja hersyvä mielen ja kynän lento kirjoittajalla on, täytyy ihaillen myöntää.

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti. Teos 2011.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Juhannus italialaiseen tapaan

Fiksua hömppää kaivataan aina, ja Annakaisa Iivari pyrkii tähän rakoon. Luin kirjat väärinpäin: ensin uudemman Tyttöministerin ja sen jälkeen esikoisen nimeltä Juhannus italialaiseen tapaan.

Tyttöministeri kertoo keski-ikäisestä naisesta, joka alkaa tehdä uraa politiikassa. Alussa hän on tavallisen harmaa ruotsinope, jolla on kaksi lasta ja väljähtänyt avioliitto. Odotin mielenkiinnolla, miten tarina tästä kiepsahtaakin ministeriyteen, mutta niinpä vain kiepsahti. Eri asia sitten, miten uskottavasti, mutta uskottavuus ei viihdekirjojen tarkoitus olekaan.

Kirja kirvoitti muutamat naurut, mutta pääosin mentiin normilinjalla, ilman yllätyksiä. Kirjoittaja kyllä tuntee valtionhallinnon kuvioita, samoin mediamaailman, mutta yrittää hieman liian simppelisti osoitella tarinansa avulla niiden ilmeisimpiä hölmöyksiä. Ei nouse teräviä piikkejä eikä uusia oivalluksia. Poliittisen koneiston tehottomuus, salaiset sopimukset ja oman edun tavoittelut sekä julkkislehtien armottomuudet ovat jo tuttua tavaraa. Todellisuus on tarua ihmeellisempää, tälläkin hetkellä.

Päähenkilöön ei lukijana halua samaistua. Hänestä on pyritty tekemään inhimillinen sähläämisineen, mutta sähläys on jo ärsyttävää tasoa ja väkisin miettii, miten muka ministerinä tuolla menolla pärjäisi.

Myös Juhannus italialaiseen tapaan esittelee ihmissuhdekuvioitaan järjestelevän sankarittaren: tässä hän on astetta maltillisempi, siksi sympaattisempi ja uskottavampi. Kristiinalle on annettu ”vikoja”, jotta hän voi tehdä itsestään oivalluksia ja näin viedä tarinaa eteenpäin. Ilmeisin on pyrkyryys, joka saa hänet aviomiehineen muuttamaan hienolle asuinalueelle ja järjestämään naapureille suosion toivossa ryhmämatkan Toscanaan. Huolella suunniteltu matka tarjoaakin yllätyksiä - tässä kirjan juoni. Kirja on ilmeisesti kirjoitettu ajankohtana, kun kokkausgenre oli ylimmillään, joten yllätys yllätys, myös sankaritar rakastaa ruuanlaittoa. Ruokaa ja italialaisuutta harrastaville laskelmoidun tuntuisesti paketoitu kuvio.

Kuulostaa tylsältä ja kliseiseltäkin, mutta kyllä tämä ihan luettava tarina on, helppoa hömppää. Jos näistä kahdesta pitäisi valita, suosittelisin esikoista, joka on Tyttöministeriä jouhevampi ja tiiviimpi.

Annakaisa Iivari: Tyttöministeri. Otava 2011.
Juhannus italialaiseen tapaan. Otava 2010.