keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

Niin kaunis nimi kirjalla, joka kokoaa yksiin (hurjan kauniisiin) kansiin valtavan määrän totta ja mielikuvitusta, jäämistä ja irtautumista ja niin monia syvältä koskettavia teemoja, etten edes jaksa niitä listata kuin alusta: nainen, hätä, avuttomuus, lapsuus, historia, yksinäisyys, meri ja kaukana sen takana siintävä kaupunki...

Seilin saari herättää jo nimellään puistatusta. Siellä sijaitsi spitaalisten sairaala ja myöhemmin naisten mielisairaala, eikä siitä tule mieleen äkkiseltään mitään hyvää. Sinne joutuu Amanda Aaltonen, kurjan lapsuuden ja nuoruuden seurauksena. Uhmaavaa, tottelematonta ja huonosti voivaa nuorta naista ei osattu muuallekaan laittaa, kun virkavalta hermostui jatkuviin rikkeisiin. Perhe oli luovuttanut jo ajat sitten.

Jos on tottunut nälkään ja lyönteihin ja siihen, että voi ansaita rahaa sillä, mitä naisella on tarjota, ei elämältä suuria odota. Mutta ei sentään sitä, että joutuu mielisairaalaan ja että siitä tulee koti, jonkinlainen. Mutta yllättäen käy niin, että Amanda alkaa potilaana voida paremmin; hitaasti, mutta kuitenkin. Koko siihenastisen elämänsä hän oli purkanut pahaa oloaan hakkaamalla päätään seinään - eihän hän muutakaan osannut.

Sairaalan rutiinit, kerrankin pysyvät ja pääsemättömät ihmissuhteet ja ankara arkikuri sääntöineen ovat vankila. Alkuun hämärtyivät ruumiin rajat, ja yösellissä tunsi tippuvansa koko maapallolta. Eikä ketään kiinnostanut, sielläkään.

"Kukaan ei halunnut tietää. Elämä oli kovaa joka paikassa ja täällä varsinkin, oli aina ollut, näissä olosuhteissa eivät pärjänneet kuin kaikkein lujimmat, joten parempi oli kun ei alettu kaiken maailman asioita hullutella."

Mutta outoa on, että Amanda sopeutuu - no, sopeutuu ja sopeutuu, mutta oppii kuitenkin noudattamaan sääntöjä. (Nyt vasta, kiemurtelee lukija tuskissaan! Jos olisi vähän aiemmin, koko tätä kurjaa episodia ei olisi tarvittu. Tämä meni nyt ihan väärinpäin!) Ja päätyy ensimmäisen kerran elämässään osaksi yhteisöä, olijaksi, jolla on paikkansa ja tehtävänsä. Jopa lähentyy potilaskollegoita ja henkilökuntaa, etenkin Sofiaa, jos ei nyt ihan sydänystävyyteen tai mihinkään tasa-arvon tapaiseen asti kuitenkaan.

Sydäntä särkevät potilaiden kohtalot. Jonkun oli mies jättänyt, kun vaimo oli viimeisillään raskaana; toinen, raiskattu tyttö synnytti salaa, ja tietäessään olevansa syytetty tapauksesta kunniallisesti aviossa olevan lapsen isän sijasta väänsi vauvaltaan niskat nurin; eräs yhdeksän pienen lapsen äiti ei vain eräänä aamuna jaksanut enää nousta sängystä ylös. Mielisairaalaan vain!

Jos ja kun Seilissä oli varakkaita, he olivat umpihulluja (anteeksi epätieteellinen termi): niiden rikkaiden perheiden naisten, keiden kanssa pärjättiin kotona, ei sairaalaan turvauduttu. Vain köyhät joutuivat Seiliin, heppoisistakin syistä. Ankara järkytys Amandalle on tajuta, ettei kukaan saarelle päätynyt ole päässyt sieltä pois; hänhän tuli vain lepäämään ja toipumaan. Hän on sentään käynyt Pariisissakin, kuumailmapallolla!

Amanda yrittää vähän lentää Seilin saarellakin, ainakin mielessään ja ainakin ihollaan, kun hän tutustuu Isakssoniin, saaren yleismies-Jantuseen.

"Isaksson oli vähän erinomanen puumies, ja kalamieskin, vaikkei nyt mitään kahdeksankymmenen hauen saaliita tuonutkaan. Mutta hän tiesi merenpohjan laadun ja vielä ilmankin laadun, ja sen mitä reittiä kala rakasti kulkea. Muunlaisilla rakkauksilla ei ollut väliäkään."

Mutta Amanda on potilas, ei nainen, vaikkei hän oikein itse ymmärrä sitä mennessään miehen avuksi kalaverkkoja korjaamaan. Saattaa se mieheltäkin mennä vähän sekaisin.

"Jäinen hameenhelma kopisee lautoja vasten hänen tullessaan. Muuta koputusta ei tarvita."

Kirja lumoaa lukijansa. Kallion kieli on rikasta ja lukijaa palkitsevaa. Aiheiltaan hän iskee mielen arimpiin ja varjelluimpiin kohtiin. Kylmät väreet kulkevat monta kertaa lukemisen aikana. Millainen nainen on hullu ja kuka sen määrittää; miten ja mitä nainen saa haluta; onko pakko olla äiti ollakseen nainen; onko ylipäänsä jokin normaaliuden määritelmä olemassa. Seilin naisporukassa tuumitaan:

"Ei sellaista naista olekaan joka ihan oikeasti kelpaisi, ja jota arvostettaisiin."

Niin, se kuumailmapallolento. Kirjailija kertoi Kirja vieköön -tapahtumassa kokeneensa sellaisen, ja minäkin olen. Se on elämys vailla vertaa. Ylhäällä on täysin tyyntä. Ja täysin hiljaista. Hiljaisuuden rikkoo vain säännöllinen polttimen tohahdus. Ja kanssamatkustajien huudahdukset, jotka nekin ovat ihmetyksestä kumman vaimeita. Maisema muuttuu yllättävän nopeasti, äänettä. Ja alhaalla kaikki vilkuttavat.

"Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä."

Kenelle: Laatuproosan lukijoille. Eläytyville. Historiasta kiinnostuneille. Tunnelmista ja taitavista ajan- ja henkilönkuvauksista nauttiville.

Muualla: Pysäyttää ajatukset ja ajan, sanoo Tuijata. Riitta Kirja vieköön rakastui Amandan tapaan ajatella ja Katja Kallion kieleen. Nautittavaa luettavaa ja vahva tarina herkästi haavoittuvasta ihmisyydestä, kuvaa Lumiomena.

Katja Kallio: Yön kantaja. Otava 2017.

12 kommenttia:

  1. Lumosi sinut, samoin. Hieno kirja on tämä nimeään myöten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on, kesti vähän jäsentää ajatuksia. Kuten sanot, pysäyttävä. Kiitos kirjan lainasta, Tuija!

      Poista
  2. Mitä enemmän kuulen tästä teoksesta, sitä suuremmaksi kasvaa haluni lukea se. Minun on kyllä aivan pakko hankkia tämä itselleni mahdollisimman pian!

    VastaaPoista
  3. Kirjoitit upeasti tästä Arja! Kylmät väreet kulkivat täälläkin, lumoava, lumoava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, kiitos, upeasta kirjasta on helppo kirjoittaa. Väreet tulevat vieläkin.

      Poista
  4. No niin, tämä alkaa kiinnostaa koko ajan enemmän. Ensimmäisiä kertoja kun luin kuvauksia Yön kantajasta, tuntui että kirjaan on taidettu ahtaa liikaa aiheita - mutta blogijuttujen perusteella kirja kuulostaakin hyvin houkuttelevalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes, Liisa, ja olet tapasi mukaan oikeassa: aiheita kirjassa on tosiaan monia, mutta jotenkin ne nivoutuivat lumoavaksi tarinaksi. Kirja pitänee lukea uudemman kerran, että näkee enemmän. En yhtään usko, että ensi kerralla huomasin kaikkea. Tunnelma vei silti mukanaan.

      Poista
  5. Tällä kirjalla on tosiaankin kaunis nimi ja kansi. Kaunista on Kallion tekstikin. Hieno romaani kaikkinensa. En ehkä saanut ihan sitä mitä odotin, koska odotin jotain maata järisyttyävää (mikä kertoo siitä, että arvostan Kalliota kirjailijana). Nautin kuitenkin tämän lukemisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno paketti, kaiken kaikkiaan. Itse en osannut odottaa mitään - Kallion kirjat ovat olleet kaikki tähän asti aika erilaisia keskenään, huumorista vakavaan - ennen kuin kuulin kirjan esittelyn Savoyssa ja innostuin - ja vastasi esittelyn odotuksiin kyllä hienosti!

      Poista
  6. Tämä oli kyllä todella mielenkiintoinen, jotenkin valtavan inspiroivaa, että esikuvana oli oikea ihminen. Vaikka hänelle nyt aika huonosti kävikin, mutta kuitenkin, tuommoinen rohkea reissunainen sata vuotta sitten!
    Kallio on kyllä ihan mestari kuvaamaan paikkoja, ihastuin varsinkin tuohon ilmapallokoriin tapahtumapaikkana :) Uskaltaisinkohan itse mennä, olen joskus saanut melkoisen paniikkireaktion maailmanpyörässä, sekin nousi liian korkealle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmapallo ei ollut minusta niin pelottava kuin maailmanpyörä, jossa laitoin silmät kii. Jotenkin lempeämpää menoa eikä pyöri. Tosiaan inspiroiva ja kuohuttava kirja ja elämäntarina.

      Poista